Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti

Noniin, nyt sain loppuun Larssonin trilogian. Kolmas osa, "Pilvilinna joka romahti", tuntui aluksi samanlaiselta läpihypittävältä kuin kakkososa, mutta yllättäen kirjan puolivälissä iso vaihde nytkähti taas päälle. Minun mielipiteeni on, että ykkösosa on sarjan paras, ja kolmososan jälkipuolisko on samaa tasoa. Kakkososa ja kolmososan alku taas on melko hajanaista ja epäuskottavaakin luettavaa. Kolmososan lopussa solmittiin langanpäitä ja julistettiin tuomioita hyviksille ja pahiksille mukavaan tahtiin.

No mistä se huonous tulee - ehkäpä siitä että Larssonilla mielestäni monessa kohdassa on hyvät ainekset käsillä mutta hän tarttuu sekundäärisiin aiheisiin. Esimerkiksi kylmän sodan agenttitoiminnasta saisi vaikka mitä jännittävää, mutta sen sijaan kirjassa jankataan vaikka sovinistipoliisin ajatuksia. Samoin kakkososa alkaa lupaavasti ihmiskaupan ja seksirikosten puimisella, mutta ei niistäkään oteta kunnon tehoja irti. Kohtuuttomasti aikaa menee myös milloin kenenkin henkilöhahmon kahvinkeittoon ja voileipien tekoon. Olin lukion jälkeen Pohjois-Karjalan opistolla yhden lukukauden ajan kirjallisuuslinjalla, ja muistan että jo silloin kirjoitusharjoituksissa oli toistuva vitsi, että kun tarinoissa alkoi esiintyä kahvinkeittoa tai kahvinjuomista, niin se kertoi siitä ettei kirjoittaja oikein keksinyt mitä olisi laittanut hahmonsa tekemään.

Osa jaksoista olisi siis kaivannut jatkotyöstämistä, mutta eipä se tietenkään ole ollut mahdollista jos Larsson on ollut jo vainaa siinä vaiheessa kun kirjoja on alettu julkaisemaan. Usein on mainittu, että Larssonilla oletetaan olleen mielessään 10-osainen sarja. Ihan uskottava teoria, koska kyllä näissä kolmessa kirjassa heitellään sen verran täkyjä, joista hyvinkin olisi saanut aineksia myöhempiin osiin. Onneksi näissä kolmessa kirjassa kuitenkin ehditään aloittamaan ja lopettamaan pääjuoni kunnolla.

Moni kirjabloggaaja on ärsyyntynyt päähenkilö Mikael Blomkvistin menestyksestä naismaailmassa ja pitänyt sitä epäuskottavana. Hassua kyllä, minun mielestäni taas siinä ei ole mitään epäuskottavaa. Onhan Larssonin kestoteema se "miehet jotka vihaavat naisia", joka olisi oikeastaan sopinut ihan yhtä hyvin koko sarjan pääotsikoksi eikä pelkästään ykkösosan. Monen naisvihamielisen ja sovinistisen mieshahmon rinnalla Mikael on sympaattinen, naisia arvostava ja naishahmoihin avoimen myötämielisesti suhtautuva hahmo. Häntä myös kuvataan melko komean näköiseksi. Joten onko ihme, että kirjoissa esiintyvät lämpöä ja lempeä kaipaavat naishahmot kääntyvät juuri Mikaelin puoleen kaipauksessaan? Tosin hieman ärsyttävää on se, että kaikki itsenäiset ja vahvat naishahmot muuttuvatkin heti mustasukkaisiksi ja läheisriippuvaisiksi kun alkavat suhteeseen Mikaelin kanssa.

No mikäs sitten on minun yhteenvetoni Larssonin hehkutetusta trilogiasta? On tämä ehdottomasti parempi kuin muutaman vuoden takainen kirjallinen superhitti, "Da Vinci -koodi". Mutta ei aivan niin tasokas kuin kehuista olisi voinut päätellä. Oikeastaan tästä OLISI voinut saada todella hyvän ja vetävän dekkaritrilogian, mutta se olisi vaatinut kustannustoimituksellista otetta ja joidenkin jaksojen uudelleenkirjoitusta. Mikä ei tietenkään ollut mahdollista jos kirjat on julkaistu postuumisti Larssonin kuoleman jälkeen.

Lisbeth Salander on kuitenkin piristävä ja vetävä hahmo, joka jää mieleen pyörimään. Huolimatta noista tietotekniikkakuvausten ärsyttävistä ylilyönneistä, joista nillitin jo aiemmissa kirjoituksissani. Ja tosiaan, ykkösosassa sekä kolmososan jälkipuolikkaassa on niin vetäviä juonikuvioita, että sivuja ahmii eteenpäin hirmuista vauhtia saadakseen tietää, miten tässä oikein käykään.

Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella

Viime aikoina olen lukenut erityisesti arvostelukappaleita lehteä varten. Käykääpä lukemassa arvioni Laura Honkasalon ja Hilkka Ravilon uutuuksista.

Lisäksi tuli vetäistyä kakkososa Stieg Larssonin trilogiasta. Kävin sitten lueskelemassa muiden kirjabloggaajien mielipiteitä Larssonista, joihinkin olen ehtinyt kommentoidakin jo kauan sitten. Kirjatohtori kehuu erityisesti tätä kakkososaa, Koskikara löysi myös epäröintiä. Yritin etsiä jonkun oikein nörttiytyneen atk-asiantuntijan mielipidettä kirjasta, mutta sellaista ei tähän hätään löytynyt. Voi kunpa vaikka LTKY:n atk-kerho Ruutin aktiivit lukisivat ja arvostelisivat kirjan. Saattaisivat Larssonin tietotekniset näkemykset saada hieman höykytystä.

Harmillista, mutta minulle tämä kakkososa oli pettymys ykkösosaan nähden. Eri puolilla Internetiä muistutettiin, että Larssonin kirjat on julkaistu postuumisti. Kustannustoimittajan kanssa kirjailija ilmeisesti ei päässyt tekemään yhteistyötä. Sääli. "Tyttö joka leikki tulella" on monelta osin harhaileva ja jäsentymätön. Lisäksi minua alkoi ärsyttää hahmojen kärjistys. Ykkösosassa Larsson onnistui tasapainoilemaan vielä uskottavuuden paremmalla puolella, vaikka hieman ylilyöntejä ykkösosaankin mahtui. Mutta tässä kakkososassa hahmot ja tilanteet kärjistetään niin voimakkaasti, että mustavalkoisuus alkoi syödä kiinnostustani. Tyhmät poliisit ovat sikoja ja hölmöjä, Lisbeth on supersankarimaisen ylivoimainen niin fyysisiltä kuin henkisiltä taidoiltaan, Mikael Blomkvist on epärealistinen töytäilijä.

Juonenkulku oli vetävää edelleen, mutta osittain tuon pienen ärsytyksen vuoksi luin kirjan lopun melkoista pikavauhtia ja jonkin verran hypin kohtauksia yli. Lisäksi välillä kirjan teksti on melkoisen kökköä, tähän tyyliin: "Lisbethin bootsin kärki osui liike-energiaksi muutetulla voimalla miehen haaroihin, iskun paine oli suunnilleen 120 kilopondia per neliösentti." Osa kökköydestä menee suomentajan piikkiin, kiireessä on taidettu tämäkin kääntää, mutta suurin osa johtuu ihan kirjailijasta itsestään.

Mutta voiko mikään kirja olla kovin huono, jos se suorastaan pakottaa lukijansa tarttumaan jatko-osaan? Huolimatta tästä pikkumaisesta nillityksestäni ehdin jo aloittaa Millennium-trilogian kolmososan innokkaasti.

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Äiti antoi luettavaksi Stieg Larssonin kehutun Millennium-trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Ensimmäinen kirja, "Miehet jotka vihaavat naisia" tulikin luettua huimaa vauhtia. Pitänee hommata jostain käsiinsä kolmas osa ennen kuin on kakkososa luettu, ettei sitten joudu kärvistelemään jännityksessä jos kirja puuttuu.

Olen joskus hieman vilkaissut tätä suosittua kirjaa, mutta lukeminen ei oikein käynnistynyt. Nyt ei sitä pelkoa ollut, vaan kirja oli todella mukaansatempaava. Mitään korkeakirjallisuutta tämä ei siis ole, kaikista kehuista huolimatta, vaan täkynä on koukuttava juoni ja hyvät päähenkilöt. Juonivetoisuudesta johtuen kirjan tapahtumista ei taida uskaltaa kertoa sen enempää, mitä takakannessa kuvataan, joten keskityn hieman analysoimaan kirjan suosituimman hahmon, Lisbeth Salanderin, olemusta.

Kirja alkaa, kun taloustoimittaja Mikael Blomkvist saa tuomion kunnianloukkauksesta. Hän on penkonut ruotsalaisen suurkapitalistin konnankoukkuja, mutta hävinnyt oikeusjutun. Mikael saa uutta ajateltavaa, kun hän saa kutsun pieneen Hedestadin kaupunkiin tehtävänään kirjoittaa vanhan teollisuusmiehen elämäkerta - sekä samalla ratkaista 1960-luvulla tapahtunut sukulaistytön katoaminen. Asiaan sekaantuu myös epäsosiaalinen turvallisuusfirman työntekijä Lisbeth Salander.

Lisbethistä tuntuu tulleen Larssonia lukeneiden ja Millennium-elokuvia katselleen suursuosikki. Varsinainen päähenkilö Mikael Blomkvist onkin paljon perinteisempi dekkarihahmo: naisiinmenevä toimittaja, josta tulee juttua penkoessaan eräänlainen salapoliisi. Lisbeth taas on huipputaitava tietokonehakkeri, joka pukeutuu mustiin, jolla on lävistyksiä ja tatuointeja, kurja lapsuus ja jolle on asetettu virallinen holhooja, koska yhteiskunta katsoo hänet kyvyttömäksi huolehtimaan omista asioistaan.

Miksi Lisbeth on niin kiinnostava hahmo? Toisin sanoen, missä asioissa hän on uskottava ja samaistuttava?

Mustiin pukeutuvia, tatuoituja tyttöjä ja naisia on nykyään paljon. Välillä Larsson kuvaa Lisbethiä hieman setämäisesti, häntä esimerkiksi kutsutaan toistuvaksi "tytöksi" vaikka hänen kerrotaan kirjan alussa olevan 24-vuotias. Myös Lisbethin epäsosiaalisuus ja erakkomaisuus on tuttua: syrjäänvetäytyviä ja masentuneita nuoria tuntee jokainen. Lisäksi piristävä ominaisuus on se, että Lisbeth ei ole tunteellinen. Mies = järki, nainen = tunteet, tunnutaan edelleenkin ainakin perinteisemmässä dekkarimaailmassa ajateltavan. Tässä ei. Samoin tietokoneharrastuneisuus on nykypäivää.

Mutta missä asioissa Larsson sitten kompastuu Lisbethin uskottavuuden kohdalla? Tästä listasta taitaa tulla paljon pitempi, vaikka tällainen pikkuasioihin puuttuminen lieneekin minulta ylikriittisyyttä. Täytyy ajatella, että Lisbeth on hahmona eräänlainen supersankari, varsin tyypillinen kirjailijan lempilapsi: ihmeellinen tyyppi, joka osaa vaikka mitä ja selviää vaikka kuinka kiperistä tilanteista. Siksi hänelle on lastattu hieman liikaakin loisto-ominaisuuksia.

Epäsosiaalisuudella on kääntöpuolensa: tarpeen tullen Lisbeth kykenee viiltävän analyyttiseen, älykkääseen keskusteluun vaikkapa työkuvioissa. Käy myös ilmi, että hänellä on huima kielitaito. No, kuinkas uskottavaa tämä on? Kuinka moni epäsosiaalinen erakko on puhumatta muille ihmisille vain huvin vuoksi, vaikka oikeasti onkin monipuolinen keskustelija? Ei varmaan kovin moni. No, ehkä Lisbeth on vain niin yliälykäs tai kärsii jonkinlaisesti lievästä autismista tai Asperger-yhtymästä tai vastaavasta, ja on sen takia puolet ajasta puhumatta.

Sitten se tietokoneosaaminen. Olen itse opiskellut tietotekniikkaa, ja vaikka minusta ei valitettavasti huippuhakkeria tullutkaan (eikä tietotekniikan koulutuksen tarkoituskaan toki ole kouluttaa hakkereita), niin tutustuin ihmisiin, joilla huimaa tietokoneosaamista on. Ehkä he eivät aivan Lisbethin veroisia ole, mutta kuitenkin sellaisia, että osaavat sekä salata viestiliikennettä että purkaa salauksia tehokkaasti. Kuten usein tapahtuu silloin, kun kirjailijat haluavat käyttää hakkerointia kirjan tehoelementtinä, tässäkin kirjassa sorrutaan liiallisuuksiin. No, ei kai se ole sen kummempi ilmiö kuin telkkarin sairaalasarjat: oikeassa elämässä sydänkirurgeilla ei ole aikaa vatvoa ihmissuhdesotkuja, vaan työ on paljon epädramaattisempaa.

Muutama pikkujuttu kiinnitti huomion. Kun kuvataan Lisbethin asuntoa, voi olettaa että hän esimerkiksi tilaa sanomalehteä, pitää jääkaapissa piimää ja kaapissa omenaa. Ainakin hän yhdessä kohtauksessa heti herättyään juo piimää ja syö omenaa, ja asunnon kuvataan olevan sanomalehtikasojen vallassa. Kukaan tuntemani übernörtti ei tilaa sanomalehteä, ja useimmat ovat kieltäneet myös ilmaisjakelulehtien tulon. Onhan sanomalehden luku aivan ajanhukkaa, kun uutisia voi lukea netistä paljon nopeammin ja ilmaiseksi. Samoin ruokavalio tuntuu olevan kliseisesti siellä pitsa-kola -linjalla, tai ainakaan tuoreita hedelmiä ei säännöllisesti syödä. Kaupasta ylipäätään hankitaan pilaantuvia ruokatarvikkeita vain vähän, sillä kotiin tilattavat kebab- tai pitsa-annokset riittävät ruoaksi hyvin. No, tämä jos mikä on saivartelua.

Erikoista tuntuu olevan myös Lisbethin holhouksenalaisuus. Larsson kyllä hieman kuvaa kirjassaan ruotsalaista holhouskäytäntöä, mutta kun Lisbeth kerran mainitsee että hänellä on esimerkiksi oma yritys, miten ihmeessä tällainen ihminen voi olla holhouksen alainen? Eivätkö työssä käyminen ja oman yrityksen perustaminen muka ole riittäviä osoituksia elämänhallinnasta, että holhoussuhde voitaisiin purkaa?

Kirjassa tökki hieman Marja Kyrön suomennos. Tuntuu että kritisoin suomennosta melkein jokaisen lukemani käännöskirjan kohdalla, mutta kyllä tässäkin ärsytti pienet epätarkkuudet ja muut kömmähdykset. Mutta kuten sanottu, mikäli haluaa uppoutua mukaansatempaavan tarinan pariin, tämä kirja on loistavaa luettavaa.

Charlotte Brontë: Jane Eyre, the graphic novel

Kirjaston sarjakuvahyllystä löytyi kiintoisa opus: sarjakuvasovitus "Kotiopettajattaren romaanista". Version on tehnyt englantilaisen kirjallisuuden klassikoita sarjakuviksi sovittanut Classical Comics Ltd. Piirtäjänä on John M. Burns ja käsikirjoituksen on tehnyt Amy Corzine. Ilmeisesti näitä klassikkosarjakuvia käytetään paljon esimerkiksi kouluopetuksessa. Mielenkiintoista on, että sarjakuvista on toteutettu eri tason versioita: "Original Text" ja "Quick Text" -versiot. Edellisessä sarjakuvan dialogi on suoraan alkuperäisteoksesta, jälkimmäisessä repliikkejä on lyhennetty ja helpotettu. Luin itse tuollaisen "original text" -version, josta 30-sivuisen näytteen pdf-muodossa voi lukea täältä.

Minulle tämä sopi luettavaksi paremmin kuin hyvin. Olen lukenut Kotiopettajattaren romaanin kerran, lukioikäisenä. Juoni ei jäänyt kauhean hyvin mieleen, muistelen että lukukokemus tuntui raskaalta ja pitkäveteiseltä. Koska Kotiopettajattareen romaaniin viitataan kirjallisuudessa paljon ja usein, on minua välillä hieman häirinnyt se epäselvä mielikuva, joka kirjasta jäi. Viimeksi näin kävi Virginia Andrewsin yhteydessä, kun tuli lueskeltua netistä "hullu nainen ullakolla" -teemasta. Kuitenkaan raskassoutuiseen klassikkoon ei ole tehnyt mieli tarttua uudestaan - ennen kuin nyt.

Sarjakuvasovitus oli varsin miellyttävää luettavaa - piirrosjälki oli kaunista, joskin välillä ehkä jopa hieman kaunisteltua, ja värit olivat ihania. Ainoa hieman häiritsevä asia oli sellainen ylikorostettu boldauksen käyttö tekstauksessa - joka repliikissä oli boldattu ihan liikaa yksittäisiä sanoja, se aiheutti välillä hieman hassuja korostuksia. Mutta koska nyt pääsi kunnolla tarinaan sisälle, se korvasi nämä pikku puutteet. Orpo Jane kasvaa julman tädin hoivissa, kunnes hänet lähetetään köyhien lasten kouluun. Koulun päätyttyä Jane hakeutuu kotiopettajattareksi Thornfieldin kartanoon, jota hallitsee salaperäinen herra Rochester. Lempihän siinä leiskahtaa, mutta monet yllättävät esteet pitää voittaa, ennen kuin pari saa toisensa.

Kunnon goottiromantiikkaa siis, eikä tarina ole syyttä klassikko. Kotiopettajattaren rooli on itsessään kiehtova. Kotiopettajatar oli erikoinen väliinputoaja sääty-yhteiskunnassa: hän ei kuulunut ylhäisöperheeseen mutta oli kuitenkin muun palveluskunnan yläpuolella. Tehtävä oli usein epäkiitollinen. Kuitenkin se oli lähes ainoa tapa, jolla nuori, köyhä, hieman koulutusta saanut nainen pystyi elättämään itsensä. Aiheesta löytyy paljon kiinnostavaa luettavaa netistä, esimerkiksi tämä artikkeli käsittelee kotiopettajattaren roolia 1800-luvun kirjallisuudessa. Sinänsä Jane Eyren ja herra Rochesterin romanttinen rakkaustarina on melko asetelmallinen ja ihannoitu - joskaan nämä seikat eivät tee siitä yhtään vähemmän kiehtovaa. Paljon kyynisemmin ja julmemmin samanlaista tilannetta kuvasi William Makepeace Thackeray Turhuuden turulla -kirjassaan (ks. blogimerkintäni aiheesta). Itse asiassa Charlotte Brontën mainitaan olleen Thackerayn suuri ihailija.

Ajan kirjallisuudelle tyypillisesti päähenkilö Janella on voimakkaat kristilliset ihanteet ja vahvat moraalikäsitykset. Mieleen tulee vanha suosikkini L.M. Montgomery - hänen päähenkilönsä viittaavat usein kristinuskon käsitteisiin ja kirjoissa puhutaan Jumalasta ja rukoilemisesta. Kuitenkin vain harva henkilöhahmo on uskovainen sanan varsinaisessa merkityksessä. Tämä pätee myös Jane Eyreen. Mistään ei voi päätellä hänen kokeneen mitään henkilökohtaista uskoontuloa tai uskonratkaisujen tekoa, kuitenkin hän viittaa usein Jumalan johdatukseen, Jumalan tahtoon ja rukoiluun. (Ok, tietenkin sarjakuvaversio on tiivistetty, en yhtään muista mahtaako alkuperäisromaanissa olla syvällisemmin kuvattu Janen hengenelämää.) Nyt 2000-luvulla on selvästi nähtävissä että Euroopan kristillisyys on rapautumassa ja vaihtumassa tai vaihtunut monimuotoisempaan uskonnollisuuteen. Moni eurooppalainen ei pidä itseään minkään uskonnon kannattajana, vaan lukeutuu agnostikoksi tai ateistiksi. Voimmeko odottaa kirjallisuudentutkijoilta analyysia siitä, miten voimakas kristillinen tapakulttuuri on näkynyt vanhassa kirjallisuudessa ja miten uskonelämän murros taas heijastuu kirjallisuuteen ja taiteeseen? Koska siitä minun mielestäni on kysymys niin Jane Eyren kuin L.M. Montgomeryn kohdalla: vaikka Jumalasta usein kirjoissa puhutaankin, kyseessä ei niinkään ole uskonnon harjoittaminen tai uskonnollisuus, vaan kulttuuri-ilmapiiriin erittäin voimakkaasti vaikuttanut tapakristillisyys. Sinänsä tietysti Janen raudanluja, ylevä moraali on varsin virkistävää luettavaa nykyihmiselle. Väkivaltaisuus, ihanteettomuus ja ylenpalttinen seksin korostus on tietenkin kiinnostavaa monen nykykirjailijan tuotannossa, mutta kyllä tällainen puhdashenkinen Jumalan huomaan jättäytyminen on oikein mukavaa vastapainoa. Tämänkin vuoksi on ihanaa voida lukea eri aikakausien kirjallisuutta vuoron perään.

Sarjakuvaversio teki siis minun kohdallani tehtävänsä: sain hyvän käsityksen siitä, mistä "Kotiopettajattaren romaanissa" olikaan kysymys, sekä kipinän tarttua kirjaan uudestaan. Kunhan sopiva tilaisuus tulee, luen kyllä romaanin uusiksi, ja toivottavasti se ei tällä kerta tunnu raskaalta tai pitkäveteiseltä.

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Niin on ollut kiire ettei ole varistakaan ehtinyt sanomaan kuin linnuksi! Lukeminenkin on ollut aika pätkittäistä. Toni Morrisonin "Minun kansani, minun rakkaani" oli silti huiman hieno lukukokemus. Kiitos kaikille Morrisonia suositelleille, ainakin kaverini Tiinan muistan tätä kehuneen. Morrison(kin) on mielessä kummitellut, olenhan aina välillä täällä blogissa pohtinut laajempaa tutustumista laadukkaaseen käännöskirjallisuuteen.

Tosin pitääpä sanoa, että jos olisin älynnyt, niin olisinpa voinut lukea "Minun kansani, minun rakkaani" (engl. "Beloved") suoraan alkuperäiskielellä. Suomentaja Kaarina Ripatti kömmähtelee mielestäni vähän siellä täällä. Ensinnäkin jo kirjan nimi on harhaanjohtaja, se viittaa suuriin eeppisiin linjoihin, ja kirja on kuitenkin hyvin yksityinen, pieniin ympyröihin keskittyvä. Historian suuria linjoja, tässä tapauksessa Yhdysvaltain sisällissotaa, orjuuden lakkauttamista ja mustan väestön ensikokemuksia vapaasta elämästä, tarkastellaan yksittäisten ihmisten kokemusten kautta. Ja vaikka en itsekään ole aina maailman tarkin pilkuttaja, niin tässä kirjassa pilkkuvirheitä riittää niin paljon, että se alkaa suorastaan häiritä lukemista. Muitakin pieniä mokia käännöksestä löytyy.

Mutta sitä ei käännös voi peittää, että hemmetin hyvä kirjoittaja Morrison on - ilman muuta Nobelinsa ansainnut. Lukijana putoaa tarinaan syvälle kuin kaivoon, on yhtäkkiä keskellä eläviä, moniulotteisia, tuntevia ihmisiä, jotka pikku hiljaa ja vastahakoisesti kerivät menneisyyttään auki. Aika-paikkakoordinaatit määritellään heti ensimmäisen luvun alussa: eletään vuotta 1873 Ohion Cincinnatissa, osoitteessa Bluestone Road 124. Entinen orjanainen Sethe sekä hänen teini-ikäinen tyttärensä Denver elävät hiljaista, syrjäänvetäytyvää elämää. Mutta kun kylään astelee Sethen ystävä, samalla tilalla aikanaan orjana ollut Paul D, käynnistyy muutos.

Morrison kuvaa maagisen realismin keinoin Sethen menneisyyden haamuja - joista löytyy hyvin konkreettinenkin haamu 124:n elämää sekoittamaan. Taitavasti kuvattu - yliluonnolliset asiat ovat yhtäaikaa täysin uskottavia että sopivan etäännytettyjä, "taikauskon" piikkiin pantavia. Kumminkin, kun Sethen ja Paul D:n traumaattista historiaa puretaan, meinaa maha välillä kääntyä ympäri. Vaikka Morrison kuvaa orjuutta eleettömästi, onnistuu hän luomaan tapahtumiin sellaisen tunnelatauksen, että jo senkin vuoksi lukeminen on välillä hieman hidasta - ei pysty vastaanottamaan kovin paljon kerrallaan. Tämä kirja on ikään kuin Tuulen viemän kääntöpuoli - miltä Etelävaltioiden vauraus näytti orjan silmin katsottuna? Sethen ja Paul D:n elämä hyvän isäntä Garnerin aikaan oli melko ongelmatonta, mutta Garnerin kuoltua asiat muuttuivat karmaisevaan suuntaan.

Samalla kirjan henkilöiden kautta kuvataan sisällissodan jälkeisen Amerikan mustan väestön historiattomuutta ja juurettomuutta. Jos vanhemmat erotettiin lapsistaan, puolisot toisistaan, tuttuja myytiin ympäriltä uusiin paikkoihin, niin pysyvät ihmissuhteet olivat lähes mahdottomuus. Sethen korviin oli vielä kantautunut kuvauksia orjalaivoista, mutta omasta äidistään hänellä ei kunnon muistikuvia ollut. Ja vaikka sodanjälkeisessä Cincinnatissa mustat saattoivat jo käydä palkkatyössä ja rakentaa omaa elämäänsä, rotujen väliset rajat olivat vahvat.

Sethen, Denverin, Paul D:n ja heidän takautumiensa kautta tutuiksi tulevien muiden hahmojen elämää seuraa intensiivisesti. Kuten mainitsin, tarina kuvaa pieniä ympyröitä, mutta avasi minulle taas näkymän maailmanhistoriaan joltakin uudelta kannalta. Kun palaan tähän kirjaan (olen jokseenkin varma että tulen lukemaan tämän joskus myöhemmin uusiksi), voisin etsiä tämän käsiini suoraan alkuperäiskielellä. Myös muu Morrisonin tuotanto on tämän perusteella ehdottomasti tutustumisen arvoista.

Virginia Andrews: Pimeyden kukat

Terveisiä lomamatkalta Saksasta. Matkalukemisena minulla oli mukana Virginia Andrewsin esikoisteos "Pimeyden kukat". Vaikka Andrewsin kirjat ovat olleet huiman suosittuja takavuosina, ei tätä kirjaa ollutkaan saatavilla noin vaan. Helsingin kaupunkinkirjaston varausjärjestelmä kertoi, että ainoa kappale kirjasta oli korjattavien jonossa. Kun kyselin kirjasta virkailijalta, hän kertoi että voi olla että korjattava kirja on niin huonossa kunnossa, että se pistetään poistoon. Niinpä hankin tämän kirjan luettavaksi Huuto.netistä. Hyväkuntoinen kappale löytyi halvalla. Pahoittelen kuvan järkyttävää laatua, kannesta napattiin kuva kamerakännykällä...

Kuten "Pimeyden vankeja" lukiessa kerroin, kiinnostus lukea alkuperäistä Andrewsia heräsi, vaikka tuo haamukirjailijan tehtailema Pimeyden vangit olikin aika huonoa luettavaa. Tämä Pimeyden kukat sen sijaan oli aitoa tavaraa. Ei tämäkään missään nimessä mikään kirjallinen mestariteos ole, mutta onpahan sen verran vetävä ja mukaansatempaava kumminkin, että ymmärrän hyin kirjan 30 vuotta kestäneen huiman suosion.

Kirjan minäkertoja on nuori Cathy, neljästä sisaruksesta toiseksi vanhin. Tarina alkaa 1950-luvun Amerikassa. Cathyn perhe elää onnellista elämää, kunnes perheen isä kuolee tapaturmaisesti. Äiti kääntyy vanhempiensa puoleen - rikkaat vanhemmat ovat hylänneet hänet nuorena hänen uhmattuaan heitä. Nyt Cathyn isovanhemmat suostuvat ottamaan nuoren perheen vastaan - tai siltä ainakin näyttää. Kun päästään Virginiaan, rikkaaseen Foxworthin kartanoon, lapset teljetään ullakon salahuoneeseen. Syyksi sanotaan, että isoisä täytyy lepyttää ottamaan tyttärensä taas testamentissaan huomioon, ja vasta sen jälkeen hänelle voidaan paljastaa lasten olemassaolo.

Tekisi mieli leimata koko juoni epäuskottavaksi ja epäloogiseksi, mutta valitettavasti reaalimaailman uutiset ovat olleet jopa näitäkin juonenkuvioita hurjempia. Viimeaikaiset uutiset kaapatuista ja vangituista lapsista, jotka ovat eläneet pitkälle aikuisikään milloin missäkin salahuoneissa, ovat olleet niin raakoja, että jopa Pimeyden kukkien juonenkäänteet häviävät faktoille.

Ehtaa melodraamaa ja kärsimystä kirja kuitenkin tarjoilee. Paikoitellen kirjan lukemisesta tulee aika inhottava olo, joten jos haluaa hyvän mielen lukemista, ei ehkä kannata tähän tarttua. Goottilaista kauhua annostellaan reippaalla kädellä. Kirjat lienevät teini-ikäisen lukijakunnan suosiossa juuri siksi, että niissä puretaan perhe-elämän tabuja. Foxworthin perheessä riittää sukurutsaisia vaiheita, ja lisäksi toistuvasti näytetään, kuinka omat vanhemmat ja sukulaiset voivat kääntyä lapsiaan vastaan ja kohdella heitä kaltoin. Näkyvässä roolissa on myös muodollinen, sadistisia piirteitä saava tapauskonnollisuus.

Ei-toivotun perheenjäsenen piileskely ullakolla on vanha teema, jota tunnetuimmin on hyödyntänyt Charlotte Bronte "Kotiopettajattaren romaanissaan". Tämä Carol Townendin erinomainen blogikirjoitus pureutuu syvemmin "Hullu nainen ullakolla" -teemaan.

Vaikka Pimeyden kukat on ohuehko kirja, minulla sen lukemiseen meni monta päivää, sillä kirjaa tuli luettua eestaas-tekniikalla. Halusin tietää miten kaikki päättyy (ja myös kurkkia etukäteen kaikkia iljettävimpiä juonenkäänteitä), joten hypin vähän väliä kirjassa eteenpäin ja luin tulevia tapahtumia. Sitten palasin kiltisti takaisinpäin ja luin kirjaa pikkuhiljaa eteenpäin. Houkuttelevan lopetuksen Andrews on tarinalle saanut, ja tekisi mieli lukea myös jatko-osia. Niiden juonekäänteitä on netissä kuvattu siihen malliin, että pitänee niihinkin joskus tarttua - siitä mainitsemastani inhottavasta olosta huolimatta.

PS. Tein Andrewsista jutun vielä Hömpän helmiin.

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani

Kävin päivänä muutamana viemässä ylijäämäkirjoja Kampintorin divariin ja löysin vaihtareiksi varsin laadukasta kamaa: Kaari Utriota, Jude Deveraux'ta ja legendaarisen klassikon: Jean M. Untinen-Auelin "Luolakarhun klaanin" hyväkuntoisena vuoden 1986 painoksena. Untinen-Auelin kirjasarjan merkityksen puberteetti-ikäisille tyttölukijoille tiivisti erittäin osuvasti Grezen tässä sarjakuvastripissään, jonka olen tainnut aiemminkin blogiini linkata. Tosin täytyy sanoa, että tässä sarjan avausosassa ei vielä niitä päälleliimattuja, kiihkeitä seksikohtauksia ole. Ehkä sarjan alkuperäinen kustantaja totesi, että bestsellerit myyvät vielä enemmän, jos väliin ympätään hekuman hurmaa, ja vaati kirjailijaa lisäämään kirjoihinsa enemmän seksiä? Koska Luolakarhun klaanin jatko-osissa, joissa sankaritar Ayla kohtaa sankarinsa Jondalarin, hekumaa kyllä riittää.

Siitä onkin todella pitkä aika, kun olen Luolakarhun klaanin edellisen kerran lukenut. Yläaste- ja lukioikäisenä kirjaa ja sen silloin ilmestyneitä jatko-osia - Hevosten laakso, Mammutin metsästäjät, Tasangon vaeltajat - luin monet kerrat. Sarjaan ilmestyi pari vuotta sitten vielä viides osa, Luolien suojatit, mutta sitä en ole lukenut. Sen verran hyvän fiiliksen Luolakarhun klaanin lukeminen jätti, että ehkä tulee Hevosten laakso haettua kirjastosta tässä taas joskus.

Jos joku ei tiedä mistä kirjassa on kysymys, tässä pieni tiivistelmä. Kirja sijoittuu esihistoriallisen ajan Eurooppaan, aikaan jolloin neandertalinihmiset ja cro magnon -ihmiset elivät vielä rinnakkain. Ryhmä neandertalilaisia löytää pienen, ulkomuodoltaan oudon tytön ja ottaa hänet kasvatikseen. Tyttö saa nimen Ayla ja hän kasvaa klaanin jäseneksi. Aylan kasvatusäiti Iza on klaanin parantaja, ja niinpä Aylakin oppii parantajan taidot. Samalla tulisijalla elää myös mahtava Mog-ur eli tietäjä Creb, joka myös kiintyy Aylaan kovasti. Päällikkö Brunin poika Broud taas ei voi sietää Aylaa, ja tekee kaikkensa hankaloittaakseen tämän elämää. Kasvaessaan pikku Ayla rikkoo monia totuttuja tapoja, kuten opettelee salaa metsästämään lingolla, vaikka metsästys oli klaanin naisilta kielletty jyrkästi.

Juoni on sinänsä tyypillinen kasvutarina, jossa päähenkilö on poikkeuksellisen lahjakas, kyvykäs ja sisukas ja voittaa jatkuvasti vastoinkäymiset, joilla häntä koetellaan. Kirjasta tekee kiehtovan siinä kuvatut tavat. Yritin etsiä netistä kriittistä arviota kirjan historiallisuudesta, mutta en löytänyt - linkatkaa tänne, jos jotain kiinnostaa aiheesta löytyy. Täytyy siis lukiessa pitää mielessä että kyseessä on fiktiivinen teos, mutta esimerkiksi ruoan ja metsästyksen kuvaukset ovat varsin kiinnostavia. Korkealentoisempi aihe on vaikkapa klaanin jäsenten kollektiivinen muisti - Aylalta tämä kyky puuttuu, mutta vaikkapa Creb mahtivoimillaan pystyy palauttamaan mieleensä kaikki esi-isiensä kokemukset, tiedot ja taidot, jotka ovat periytyneet hänelle asti.

Sen sijaan oli järkytys huomata, kuinka kehnosti varsinkin kirjan alkupää on suomennettu. Pitkiä, puuroutuvia, epätarkkoja virkkeitä riittää. Sitten tarina tempaa mukaansa eikä epätarkasta kielenkäytöstä enää niin välitä.

Kirja lienee tyypillinen bestseller - vetävä tarina ja kiehtova ympäristönkuvaus pitävät lukijan tyytyväisenä. Sen sijaan henkilöiden kuvaus tai suurempien teemojen rakentelu jää vaatimattomaksi. Mikään suuri tyylitaituri ja ihmissielun syväluotaaja Untinen-Auel ei ole. Melko tyypillisesti hän on päähenkilöönsä niin ihastunut, että rakentaa tästä melkein ylivoimaisen osaavan ja nokkelan. Muut henkilöt jäävät hieman varjoon, niin ikään yhden ominaisuuden vangeiksi. Nämä rajoitukset eivät kuitenkaan ole niin suuria, että ne estäisivät hyvästä kirjasta nauttimisen.

Sarah Waters: Yövartio

Ostin Sarah Watersin ”Yövartion” edulliseen hintaan Kirjatorilta. Tammen Keltaisessa kirjastossa julkaistu Yövartio houkutteli pariinsa – olen Watersilta lukenut aiemmin ”Silmänkääntäjän”. Yövartio sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Lontooseen ja mielestäni kirja oli huomattavasti parempi kuin Silmänkääntäjä, joka ei huono ollut sekään. Ehkä Yövartio muistui mieleen myös hiljattain lukemastani, erinomaisesta Alison Bechdelin sarjakuvasta ”Hautuukoti”, jossa niin ikään käsiteltiin homoseksuaalisuutta. Arvion sarjakuvasta kirjoitin Etelä-Saimaaseen – vielä sitä ei nettisivuilla näy, mutta lukekaa Hesarin arvio sen sijaan.

Yövartio jakaantuu kolmeen jaksoon: vuoteen 1947, jolloin sota on jo ohi, ja sotavuosiin 1945 ja 1941. Lukijalle siis esitellään ensimmäisessä jaksossa nykytilanne ja seuraavissa jaksoissa kerrotaan, mitä sitä ennen tapahtui. Lukiessa tuntee olevansa arvoituksen ratkaisija, jolle annetaan vinkkejä ja keritään salaisuuksia pikku hiljaa auki. Mysteereistä ei ole kyse, vaan tavallisten ihmisten tavallisista salaisuuksista – tai ainakin melkein.

Kiinnostavan lisäulottuvuuden Yövartioon tuovat homoseksuaaliset henkilöhahmot, enimmäkseen lesbot. Waters käsittelee teemaa erittäin taitavasti. Aiheella ei mässäillä eikä saarnata. Seksikohtaukset on vähennetty minimiin, vaikkakin eroottista latausta löytyy tunteista, katseista ja tapahtumista. Lesbous on mukana ennen kaikkea toiseutena: millaista elämä on, kun jotain omasta itsestä pitää salata ympäristöltä. Tosin salattavaa riittää myös kirjan heteroilla.

Kirjassa on monia kiehtovia henkilöitä. Tarinankertojan viestikapulan ottaa ensimmäisenä Kay Langrish, varakkaan perheen jälkeläinen, joka asuu sodan jälkeen pienessä vuokramurjussa ja vaeltaa yksin Lontoon katuja. Kay on butch-tyyppinen lesbo, joka pukeutuu miesmäisiin vaatteisiin, pitää tukkansa lyhyenä ja kaipaa rinnalleen vaaleaa kaunotarta. Kayn pään sisälle lukijaa ei kovin usein päästetä, mutta silti hänestä muodostuu karismaattinen, vahva ja vaikuttava kuva. Levoton ja mustasukkaisuuden repimä Helen rakastaa Juliaa, valovoimaista ja viehättävää dekkarikirjailijaa. Helenin ja Julian historiassa ihmissuhteet risteilevät yllättävällä tavalla.

Lisäksi seurataan Viviä, joka on päätynyt Helenin kanssa samaan toimistoon työskentelemään. Viv on salaa seurustellut sota-ajasta asti naimisissa olevan perheellisen Reggien kanssa ja lisäksi käynyt vankilassa tapaamassa pikkuveljeään Duncania, joka on kaikkien mielestä tuottanut perheelleen suurta häpeää. Duncanin kautta päästään kokemaan, miltä Lontoon pommitukset tuntuivat vankilan ikkunoiden takaa seurattuna.

Lukukokemus toi mieleen, kuinka kollektiivinen kokemus toinen maailmansota on ollut, nimensä mukaisesti. Lieneeköhän se tämän bloginikin yhdistävin aihe eri kirjailijoitten välillä? Toisen maailmansodan jyräävästä, vanhan hävittävästä ja uutta tilalle tuoneesta vaikutuksesta on kirjoittanut moni: Mika Waltari, Helvi Hämäläinen, Veikko Huovinen... Me suomalaiset ehkä välillä unohdamme talvisotamuisteluiden keskeltä, että on sitä sodittu muualtakin. Lontoon suurkaupungissa sota oli läsnä myös, vaikkakin toisella lailla kuin Karjalan rajoilla. Kaikki Yövartion päähenkilöt ovat siviilejä, mutta silti mukana sodassa tavalla tai toisella, ei vähiten kärsijöinä. Esimerkiksi Kay työskentelee sodan aikana ambulanssisisarena ystävänsä Mickeyn kanssa: ajaa autoa, kantaa ruumiita, toimittaa haavoittuneet sairaalaan. Waters kuvaa kaupungin aavemaista raunioitumista, pimeyttä ja tavarapulaa. Ihmiset viettävät öitään pommisuojissa tai metroasemilla, jatkuvat pommitukset murtavat tai romahduttavat kodit ympäriltä, ihmisiä kuolee tai haavoittuu. Kaikki eivät halua sotaan osallistua: Duncanin sellitoveri Fraser on joutunut vankilaan aseistakieltäytymisestä.

Waters kuvaa miljöötä ja ulkoisia tapahtumia pikkutarkasti, mutta onnistuu välittämään henkilöistään elävän kuvan, vaikkei heidän kaikkia sielunliikahduksiaan analysoikaan. Erityisen taitavaa on kirjailija Julian kuvaus: hänelle on kirjoitettu pisimmät repliikit, joista välittyy Julian tunteikas ja analyyttinen luonteenlaatu todella taitavasti.

Sota näyttäytyy poikkeustilana, jolloin epätavalliset asiat muuttuvat sallitummiksi. Viv ei jaksa muistaa Reggien perheellisyyttä silloin kun intohimo ottaa vallan. Kayn ja Mickien kaltaisille naisille ambulanssisisaren tehtävä antaa hyväksytyn syyn pukeutua pitkiin housuihin ja toimia maskuliinisessa roolissa. Sodan jälkeen roolin ylläpito on vaikeampaa, mutta paluuta vanhaan ei ole, kun moni haluaa pitää kiinni sota-aikana opituista uusista tavoista.

Waters ei kirjoita puhtaaksi, mitä Kaylle, Helenille, Julialle, Viville ja Duncanille täsmällisesti ottaen käy kirjan kronologisten tapahtumien jälkeen. Muutoksen mahdollisuutta ja omasta kehästä ulos murtautumista väläytellään monen kohdalla. Kirja oli niitä, joiden kohdalla harmittaa kun viimeinen sivu päättyy. Olisin halunnut vielä jäädä pimeään, raunioituneeseen Lontooseen seuraamaan kiehtovia ihmiskohtaloita. Mutta Waters jättää lempeästi kirjansa tapahtumat hautumaan lukijan mieleen ja antaa loppuratkaisujen kypsyä siellä.

Jude Deveraux: Tunteiden talo

Hömpännälkään luin vanhan tutun kirjan, Jude Deveraux'n Tunteiden talon. Ja oli taas kerran ihana lukukokemus! Pari kolme kertaa ennenkin olen kirjan lukenut, joten nyt maltoin lukea kiirehtimättä. Tosin lukeminen vei silti mukanaan niin, että luin suurimman osan kirjasta yhden illan aikana.

Tämä on todellista laatuviihdettä - taattua hyvän mielen lukemista, jossa kuitenkin on todellisia tunteita ja tosielämän asetelmia niin paljon mukana, että samaistumispintaa löytyy jokaiselle, vaikka totta kai pinta on kuorrutettu sen verran luksuksella ja mystiikalla, että lukija viihtyy. Kirja kertoo kolmesta nelikymmenvuotispäiväänsä lähestyvästä naisesta, Madisonista, Elliestä ja Lesleystä, jotka kokoontuvat syntymäpäivän aattona kertomaan kuulumisiaan. Kuvankauniista Madisonista piti nuorena tulla malli, sutjakasta Lesleystä tanssija ja älykkäästä ja taiteellisesta Elliestä taidemaalari. Mutta oliko kukaan saavuttanut unelmiaan - ja jos ajassa voisi palata taaksepäin, toisiko toinen yritys onnen?

Deveraux kääntää hömppäkirjallisuuden kliseet taitavasti ympäri. Madison on kultahiuksinen kaunotar, jota katsoessa miehet sekoavat, mutta kauneus onkin taakka eikä etu. Ellie taas on ollut onnekas ja saanut huiman omaisuuden, mutta rikkaus aiheuttaakin paljon huolta ja päänvaivaa, kun petollinen aviomies nylkee hänet putipuhtaaksi avioero-oikeudenkäynnissä. Eikä Lesleystäkään tanssijaa tullut, vaan periamerikkalainen kotirouva, joka leipoo lähiötalossa pikkuleipiä ja koettaa pärjätä välinpitämättömän aviomiehen ja teini-ikäisten lasten kanssa.

Kirjassa seurataan monia aikatasoja, ensin siten, että naiset muistelevat nuoruuttaan. Sitten pistetään pakka sekaisin - naiset tapaavat meedion, joka pystyy lähettämään heidät menneisyydessä taaksepäin ja jokainen saa toisen mahdollisuuden. Kukin käyttää tämän omalla tavallaan.

Pinnan alta löytyy lempeää kritisointia esimerkiksi naisille tyypillistä uhrautuvuutta kohtaan. Jokainen lahjakas nuori nainen on omalla tavallaan hukannut lahjansa miehen vuoksi. Madisonista oli tullut halvaantuneen, kiukkuisen aviomiehen omaishoitaja. Ellie yritti tasoittaa tietä lahjakkaan, mutta itseään väärinymmärrettynä pitävän muusikkomiehen tieltä ja Lesley oli päätynyt naimisiin ensimmäisen lukioaikaisen poikaystävänsä kanssa ja pohti, olisiko nuorena pitänyt hankkia edes hieman muita kokemuksia. Samoin Deveraux leikittelee Ellien kohdalla kirjailijakliseillä: millaista on nousta Amerikassa huiman suosituksi bestseller-kirjailijaksi, miten taas käy jos suosion huipulta putoaa yhtä nopeasti alas?

Kirjan suomentaja Leila Koivukangas tekee kohtalaisen hyvää jälkeä, muutamassa kohdassa kieli hieman onnahtaa. Aivan hyvin tämän voisi lukea englanniksikin, kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 2001 nimellä "Summerhouse". Vuonna 2008 on näköjään julkaistu eräänlainen jatko-osa, "Return to Summerhouse", jossa on kylläkin eri päähenkilöt mutta sama idea kolmesta menneisyyteen lähettävästä naisesta. Amazon.comin lukija-arvostelut olivat suurimmaksi osaksi hieman pettyneitä, joten en taida hinkua mitenkään kiireellä tuota jatko-osaa lukemaan. Tätä Tunteiden taloa sen sijaan voin suositella enemmän kuin lämpimästi sydämeenkäypää lukemista kaipaaville!

Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi

Lukukierros oman kirjahyllyn parissa jatkuu. Lähes Pyhiesi yhteyteen vieressä oli Miss Farkku-Suomi, jonka olen joskus napannut priimakuntoisena divarin aarteena talteen. Kirjastokappaleena olen kirjan kerran aiemmin lukenut, ja siitä suuresti nauttinut.

Yhtä paljon ellei enemmänkin nautin nyt. Kirja on todella hauska ja samalla riipaiseva. Röyhkä onnistuu tasapainoilemaan komiikan ja myötähäpeän välimaastossa. Tarina sijoittuu 1970-luvun loppupuolelle. Päähenkilö on melkoisen omaelämäkerrallisen tuntuinen oululainen Välde. Kirjaa lukiessa muistaa riipaisevan hyvin, millaista tuonikäisen ihmisen tunne-elämä on. Koululuokan hierarkia on jyrkkä ja lähestulkoon ennaltamäärätty. Omien kokemuksien vähäisyys ja välillä olemattomuus ahdistaa. Kukaan ei tunnu ymmärtävän, itsensä tuntee kohtalokkaan erilaiseksi. Mielenkiintoista on, että nykynuoria varmasti hämmästyttäisi, millaista nuoruus oli ennen Internetiä ja kännyköitä. Jos nykyään kuka tahansa peräkylän kaunosielu voi hankkia tietoa itseään kiinnostavista asioista ja tutustua samanhenkisiin kanssaihmisiin netissä, tuli 70-luvun Ouluun ulkopuolista tietoa vain hitaasti ja harvakseltaan. Nyt voi netistä kuunnella mitä tahansa maailman musiikkia saman tien, ennen piti kiertää harvoja levykauppoja, kirjastoja ja tutkia postimyyntilistoja, että saattoi päästä käsiksi uusiin kulttuurikokemuksia. Väldellä, vähävaraisen yksinhuoltajaäidin pojalla, ei ole kotonaan edes puhelinta.

Näin sujuu Välden elämän ensimmäinen ilta nuorisotalon illanvietossa:

"Ilta menee siinä eteisessä. Pike ja muut hyvännäköiset tytöt pysyvät sentään erillään Ekdahlin ja Tipin pöydästä. Mutta silti jokin yhteys on olemassa: Marjaleena ja Pikekin pysähtyvät välillä vessareissullaan juttelemaan Jussin tai Kaivolan kanssa. Minulle ne eivät sano edes heitä."

Pike on Välden tunteiden kohde, koulun kaunotar joka valitaan Suosikin kilpailussa Miss Farkku-Suomeksi ja joka pääsee voiton jälkeen Helsinkiin ja Lontooseen. Yksinäisenä takapenkin hihittelijänä Väldellä ei ole Pikeen saumaa, mutta kuinka käy, kun Välde alkaa päättäväisesti tunkea mukaan bänditouhuihin. Vähitellen kokemusta karttuu sekä musiikin että naisten parista: Piken lisäksi tunteita herättelevät kaunis kolmekymppinen boheemitaiteilija Kara sekä Piken vain 13-vuotias sisko Katja.

Välden tarina etenee mainiosti. Nuoren ihmisen sielunmaiseman lisäksi kyytiä saa 1970-luvun lopun kulttuuri-ilmasto ja "uuden aallon" voima. Ainoastaan viimeinen luku on epilogimaisuudessaan hieman turhan selittelevä, mutta saapahan tarina pisteen kuitenkin. Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi!

Kirjalle on julkaistu vastinpari levynä: Röyhkän levy Miss Farkku-Suomi pitää näköjään sisällään useita samoja kappaleita joita kirjassa mainitaan. Valitettavasti en ole itse levyä kuunnellut, täytynee jostain bongata sekin.

Jari Tervo: Pyhiesi yhteyteen

"Pyhiesi yhteyteen" löytyi omasta kirjahyllystäni. Leffakantinen painos on vuodelta 1999. Tarvitsin eräänä päivänä viihdyttävää lukemista puistoon, ja olin kirjastosta lainannut kasan kaikenlaista, mutta mikään ei tuntunut käynnistyvän kovin vetävästi. Pikakelaus omien kirjojen parissa ja tämä Jari Tervon kolmas, alunperin vuonna 1995 ilmestynyt romaani lähti mukaan. Ja hyvä kirjahan tämä olikin, taas kerran. Ehkä kolmas tai neljäs lukukerta oli minun kohdallani kyseessä, tosin edelliskerrasta on varmasti 5-10 vuotta aikaa.

Kirja on huipputaidonnäyte vaihtuvien kertojannäkökulmien käytöstä. Moni suomalainenkin nykykirjailija tätä tekniikkaa suosii (Hannu Raittila, Juha Itkonen muun muassa) ja usein olen blogissani antanut sapiskaa heille, jotka pistävät lukijan pään sekaisin kirjoittamalla eri kertojille liian samanlaiset äänet. Olenpa tainnut juuri tähän kirjaan viitata ja käskeä ottamaan tästä oppia. Mahtavasti Tervo hanskaakin erilaisten henkilöhahmojen äänenpainot. Loppua kohti tahti sen kun kiihtyy. Huiman hyviä jaksoja ovat vaikkapa eläkeläinen Manta Solsken tuonpuoleisten näkyjen loihtiminen, kieroon poliisikuulusteluun joutuvan Aurora Arhipovan katukieli tai ylihoitaja Lahja Kaakkurin muodollisuus ja kireys.

Kirjan tapahtumat kestävät vapusta juhannukseen, hieman kuin Jere Karalahden ryyppyputki. Aloituslausetta on siteerattu eri paikoissa: "Minut tapettiin vappuviikolla." Kirjan alussa piintynyt taparikollinen Marsipaani Räikkönen kertoo elämänsä viimeisen päivän vaiheet Rovaniemellä, mutta sitä hän ei osaa lukijalle kertoa, kuka hänet tappoi. Koska Marsipaanilla oli epämääräisiä pimeän viinan kauppoja venäläisen rikollisliigan kanssa sekä ystäviä, sukulaisia ja vihollisia ympäri Rovaniemen, käynnistää hänen kuolemansa melkoisen show'n.

Tervo irrottelee sanataituruudellaan sekä tyylilajien vaihdoksilla: hän tavoittaa kotirouvan, puliukon, lasten, hyvien ja pahojen poliisien äänet. Melkein kaikki liittyy kaikkeen: koska olin kirjan aiemminkin lukenut, tunnistin nyt vanhasta muistista hieman paremmin kaikki nokkelat pikku yksityiskohdat, joita kirjaan on siteeksi henkilöiden välille ripoteltu.

En ole kaikkia Tervon Rovaniemi-kirjoja lukenut, mutta lukemistani Pyhiesi yhteyteen on mielestäni paras. Siinä nokkeluus ei ole vielä kääntynyt itsetarkoitukseksi, vaan tarinalla on sielu. 14 vuotta vanha kirja tuntuu tuoreelta edelleen. Minun veikkaukseni on, että tämä kirja tulee kestämään aikaa hyvin.

V.C. Andrews (tm): Pimeyden vangit

Kiinnostus V.C. Andrewsin lukemiseen heräsi Hömpän helmistä, jossa Andrewsia sivuttiin tämän keskustelun kommenttiosiossa. Perustietoa Andrewsista saa Guardianin jutusta, johon linkkaan myös tuolla kommenteissa. Muistini tuntuu pettävän, sillä olin aivan varma että Hömpän helmissä on julkaistu myös oma juttunsa V.C. Andrewsista, mutta ilmeisesti näin ei ollut, kun google-haullakaan sellaista ei löytynyt. Päällisin puolin tuttuja nämä kirjat silti ovat, sillä vaikka en itse näitä ole lukenutkaan ennen, muistan että nämä olivat minun kouluvuosinani erittäin suosittua luettavaa tyttöjen keskuudessa. Näköjään ensimmäinen suomennos "Pimeyden kukat" on julkaistu vuonna 1986, ja sen jälkeen uusi Andrews-suomennos ilmestyi joka vuosi, joten ei ihme että tuolloin 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa meidän luokkalaiset lukivat näitä paljon.

Vaikka itse asiassa tämä "Pimeyden vangit" ei suinkaan ole V.C. Andrewsin kirjoittama, vaan V.C. Andrews Trademarkin kirjoittama. Jossakin vaiheessa kirjailija kuolla kupsahti, ja hänen perikuntansa päätti ettei hyvää ja tuottavaa kirjailijanuraa pidä moisen pikkuseikan takia keskeyttää. Perikunta valitsi haamukirjoittajan (tai kirjoittajia?) ja niinpä tällä V.C. Andrews (tm) merkillä on julkaistu kirjoja vaikka kuinka paljon. Minun täytyy etsiä kirjastosta tuo Andrewsin esikoisteos "Pimeyden kukat", sillä näköjään tämä "Pimeyden vangit" oli vain tämän haamukirjailijan tehtailema halpakopio. Niinpä en voi sen perusteella vielä sanoa oikean Andrewsin tyylistä juuta enkä jaata.

Kirjana tämä oli hirveintä roskaa, mitä olen aikoihin lukenut. :) Tosin kirja tuli luettua loppuun varsin sutjakasti, joten kyllä siinä vetovoimaa silti oli, kun ei kesken jäänyt. Kirjassa yhdistyy melodraama, romanttinen viihde, "historiallisuus", ja perverssi kauhistelu. Kirja olevinaan sijoittuu Yhdysvaltain vanhan ajan Etelävaltoihin. Sieltä tuo "historiallisuus" tuleekin, sillä minkäänlaista realismia tai aidon ajankuvan luomista tässä ei tavoitella, vaan miljöö on pelkkä kulissi. Etelän tunnelmaa tavoitellaan lähinnä niin, että sinne tänne on ripoteltu sivuhenkilöiden nimiksi Tuulen viemän hahmojen nimiä, kuten Calvert, Wilkes ja jopa O'Harakin. Päähenkilönä on Lillian, suloinen kultakutrinen pikkutyttö, jonka kasvua kirjassa seurataan. Lapsuuskuvauksiin on haettu jotain etäisesti samaa kuin L.M. Montgomeryn kirjoissa, vaikka onkin lähes pyhäinhäväistys mainita Montgomery samassa yhteydessä kuin tämä kirja.

Lillianin elämä tuntuu olevan pelkkiä vastoinkäymisiä, ja loppujen lopuksi lukijaa alkaa jo melkein huvittaa se, kuinka paljon toinen toistaan hirveämpiä kamaluuksia hänen kohtalokseen keksitään. Ensinnäkin isosisko Emily on ilkeä kiusaaja. Emily on ruma, luiseva ja kiihkouskovainen, siis täysin mustavalkoisen paha hahmo. Isä on välinpitämätön, äiti rakastava, pikkusisko Eugenia sairaalloinen mutta suloinen. Emily paljastaa Lillianille, ettei tämä olekaan perheen oikea tytär, vaan hänen äitinsä kuoli synnytyksessä ja Lillianin äidikseen luulema nainen onkin vain hänen oikean äitinsä sisko. Eugenia kuolee, äiti sekoaa, naapurin poika Niles rakastuu Lillianiin ja kuolee. Alkuperäisen Andrewsin tavaramerkkinä tuntuu olleen jonkinlaisten insestisuhteiden sekoittaminen tähän kauhuromantiikkaan, ja sellaista tässäkin tapahtuu: kasvatusisä raiskaa Lillianin ja hän synnyttää lapsen.

Lopulta ilkeä uhkapeluri menee naimisiin Lillianin kanssa ja hän muuttaa pois. Kirja loppuu jokseenkin lässähtäen ja päämäärättömästi, ainut ihmetyksen aihe on, että miksi ihmeessä Lillian ei häipynyt sukutilaltaan jo silloin, kun kaikki vastoinkäymiset alkoivat.

Henkilöt ovat hyvin mustavalkoisia, Lillianin itsensä tunne-elämää kuvataan hyvin ulkokohtaisesti, ja kirjan tärkeimmät päämäärät tuntuvat olevan lähinnä Lillianin uhkeiden, varhain kehittyvien muotojen kuvailu sekä hänen "pahojen aavistustensa" ja kovan onnensa lietsominen. Kuten alussa sanoinkin, melkoista roskaa. Mutta sen verran kiehtovaa roskaa kuitenkin, että jokin ihan oikean V.C. Andrewsin kirjoittamista kirjoista pitää kyllä joskus vielä lukea.

Orvokki Autio: Pesärikko

Minun on tehnyt mieli lukea Orvokki Aution "Pesärikko" siitä asti, kun näin sen Lappeenrannan teatterissa näytelmäversiona vuonna 2004. Nytpä kirja tuli luettua, ja yllättävän äkkiä tämä tuli ahmaistua, kolmen kirjan yhteispainoksessa kun oli sivuja melkein 700. Pesäpallotermeistä otsikointinsa ottanut eepos pitää sisällään kirjat "Viistotaival", "Kotipesä" ja "Merkki päällä". Kirjat ovat ilmestyneet alunperin 1980-luvun alussa ja teksti on kestänyt aikaa hyvin. Olen nähnyt tarinasta myös tv-sarjan, jota valitettavasti vaivasivat suomalaisen tv-draaman helmasynnit. Vaikka roolitus oli hieno (Minttu Mustakallio, Ritva Oksanen, Pekka Valkeejärvi), niin sovitus oli kökkö.

Tarina alkaa 1950-luvun Pohjanmaalle ja päättyy 1970-luvun Tampereella. Pidän kirjoista, joissa käytetään murredialogia, ja herkullista pohjalaisdialogin lukeminen oli näin itäsuomalaisellekin. Kyseessä on melko tyypillinen nuoren naisen kasvutarina, mutta vetäväksi sen tekee huumori, hyvä miljöökuvaus, jännitteiset perhesuhteet ja sellainen seikka, jota en osaa yhdellä sanalla määritellä. Kirjassa nimittäin kuvataan monisyisesti perhesuhteiden dynamiikkaa, mutta siitä puuttuu täysin nykypäivän kielenkäytölle tyypillinen keittiöpsykologia. Henkilöiden päänsisäisiä ajatuksia ja tunteita kuvataan ja analysoidaan vain aniharvoin, vaan keskitytään kuvaamaan ulkoista toimintaa. Silti tunnelataus välittyy lukijalle tehokkaasti. Esimerkiksi ensimmäisessä osassa Armin nuoruutta ja naiiviutta kuvataan yksinkertaisella toiminnolla: aamuisin tai ennen saunaan menoa Armi puristaa naamastaan kutittavia finnejä. Tehokasta!

Orvokki Autio ei siis joudu kirjoittamaan tyyliin "Armi oli pohtinut parisuhteensa haasteita ja todennut että kahdenkeskiselle läheisyydelle pitäisi resursoida kalenteriin laatuaikaa", vaan hän kirjoittaa, miten Armi hoitaa lehmää, siivoaa taloa ja keittää perunoita. Todella virkistävää! Ylipäätään kaunokirjallisuus on ihanaa vastapainoa esimerkiksi oman työympäristöni kielenkäytölle, jossa päivittäin käytän itsekin sellaisia sanoja kuin projekti, prosessi, rajapinta, resurssi. Onneksi lukuharrastuksen avulla voi hulauttaa aivoihinsa virkistykseksi vaikka tällaista sanastoa: vitevä, mykkä synti, konehella veisuu, foorilauta, nästyyki, puolijauhoonen.

Armi naidaan Larvan komeaan taloon, häntä itseään 15 vuotta vanhemman Olavin vaimoksi. Larva on ollut menestyvä tila, mutta jo Armin tullessa perheen peruskuvio on vääristynyt. Olavin äiti Laimi on todellinen anoppi helvetistä: kontrolloiva, omistushaluinen, hyviin tarkoituksiin kaiken käärivä matriarkka. Kamarista käsin asioihin sekaantuu myös Laimin halvaantunut sisko Ilmi. Kahden naisen kasvattama Olavi on tahdoton, henkisesti veltto mies, jota avioliiton aikana alkaa piinata järjetön mustasukkaisuus. Armilta koetetaan pimittää tieto Olavin lehtolapsesta, mutta lopulta salaisuus tietysti ehtii Arminkin korviin.

Toisessa osassa seurataan, onnistuuko Armin ja Olavin elämä oman katon alla, Larvasta pois, ja kolmannessa osassa Armi elää eronneena yksinhuoltajaäitinä Tampereella. Armi on loppujen lopuksi päähenkilönä melkoinen "tyhjä taulu", vailla mitään erityisen persoonallisia ominaispiirteitä, mutta silti hän on samaistuttava päähenkilö. Mielenkiintoisempia ulottuvuuksia saavat Laimi ja Olavi. Varsinkin Olavin kohtalo on rakennettu kiinnostavasti. Laimikin on moniulotteisempi kuin päältä näyttää, omien tapojensa vanki. Sotienjälkeisen Pohjanmaan henkinen ilmapiiri kuvataan sellaiseksi, että lähes kaikki on ollut "kiellettyä": esimerkiksi metsään ei sovi mennä muuten vaan kävelemään, naapurithan voisivat sitä ihmetellä. Samoin Armin suhde lapsiinsa, erityisesti kipakkaan Tiinaan, on kiintoisaa.

Hyvää kerrontaa, uskottavat henkilöt, tunnistettava suomalaismaisema, elävää kieltä ja rivien välistä tihkuvaa huumoria - niistä on Pesärikko tehty ja hyvä kirja se olikin.

Aapeli - Kimmo Taskinen: Siunattu hulluus

"Siunatun hulluuden" sarjakuvaversio oli hykerryttävän hauskaa luettavaa. Olen Kimmo Taskisen tyyliä kehunut jo hänen Veikko Huovisen novelleista tekemiensä sarjakuvien parissa, ja messevää luettavaa tämä Aapeli-sovituskin oli. Hieman epäilen, että Taskinen jopa pääsee keulimaan alkuperäisteoksen ohi. Innostuin niin paljon, että kävin lainaamassa Siunatun hulluuden kirjana, mutta pienen plarailun jälkeen en sitten, ainakaan vielä, tarttunutkaan siihen. Tuntuu, että se mikä oli huumoria muutama vuosikymmen sitten, tuntuu hieman tekohauskalta nyt. Taskinen taas on rakentanut dramaturgian huolella, ja hervottomat kuvat tuovat hauskuuden. Rumia, pottunokkaisia, avosuisia suomalaisnaamoja sarjakuva vilisee. Jos siis kaipaa taidenautinnoltaan hienostuneisuutta, cityhenkisyyttä ja kosmopoliittisuutta, ei kannata lukea tätä. Mutta mikäli arvostaa rehellistä suomalaista kansanperinnettä, tässäpä oiva valinta!

Tarinahan on mitä mainioin, ja lienee tuttu monille elokuva- tai kesäteatterisovituksista. Rummukaisen veljekset Ana ja Vilippus lähtevät kuskaamaan nuorinta veljeä Elmeriä hullujenhuoneelle. Isä on kuollut ja pöhkö, mykkä Elmeri syökin niin paljon. Vilippus on käynyt lääkäriltä luvan hommaamassa, tietenkin yksinään, eihän köyhästä talosta kahta miestä kannata lääkäriin lähettää. Anan ja Vilippuksen matkanteko ei suju ongelmitta, sillä vastaan tulee milloin minkäkinlaista eläjää, ja veljekset ajautuvat selkkauksiin milloin viinan, milloin ovelan saarnamiehen vuoksi. Samalla parannetaan maailmaa ja vilosohveerataan. Kun vihdoin viimein pitkältä matkalta päästään kotiin, on maailma taas hieman avarampi ja kotioloja osaa arvostaa enemmän.

Onerva Hintikka – Kirsti Häppölä: Tuntematon emäntä

Kliseinen kohtaus suomalaisissa sotaelokuvissa: seurataan sotilaiden vaiheita rintamalla, välillä käydään katsomassa kotirintaman kuulumisia. Kamarissa radion ääreen on nykertynyt koko perhe, naiset puristavat nenäliinaa kämmessään ja painautuvat keinutuolissa lähemmäs radiota kuullakseen uutiset paremmin.

Onerva Hintikan ja Kirsti Häppölän hieno kirja “Tuntematon emäntä” häivyttää tällaiset mielikuvat tehokkaasti. Kirja perustuu muisteluaineistoon, jonka Helsingin yliopiston sosiologinen laitos keräsi 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Aineiston perusteella on tehty useita muitakin tutkimuksia tähän mennessä. Tuntematon emäntä keskittyy näkökulmassaan maaseudun naisten arkeen talvi- ja jatkosodan aikana. Muistelijoiden iästä johtuen näkökulma on usein nuorehkon perheenemännän tai vielä naimattoman nuoren tytön. Kummallakaan ryhmällä ei ole ollut aikaa istuskella radion ääressä, ja eipä radioita kovin monessa kodissa vielä ollutkaan. Kuten ennen sotaakin, naisilla oli hoidettavana karjatalous sekä perheen lapset ja vanhukset. Uutena asiana tulivat monet miesten työt, kuten hevosella hoidettavat peltotyöt ja metsätyöt. Lisäksi vapaaehtoistyönä tehtiin mm. leipomista, ompelua ja neulomista armeijan tarpeisiin. Koska elintarviketuonti ensin hiljeni ja sitten lähes pysähtyi viiden sotavuoden aikana, piti ruokaa tehdä lähes täysin omavaraistuotannon varassa. Niukoista varoista luovutettiin osa myös yleiseen käyttöön, kansanhuollon tarpeisiin.

Kirja tarttui mukaani kirjaston ”esittelyhyllystä”. Aihe kiinnostaa minua monestakin syystä. Historia ja naisnäkökulma kiehtovat, ja erityisen kiinnostavaa luettavaa teksti on sen vuoksi, ettei siinä kuvatuista tapahtumista ole kuin 70 vuotta aikaa. Kuinka kävisi, jos nykypäivän suomalaiset joutuisivat vastaavan urakan eteen? Työmäärät ja työolosuhteet ovat olleet valtavan rankkoja. Itse asiassa en aina edes pidä siitä, että entisajan hurjalla työnteolla yritetään välillä hieman syyllistää nykysuomalaisia, sillä onhan yleisesti ottaen varsin hyvä asia, etteivät suomalaiset joudu enää tekemään alkeellisissa oloisessa henkensä kaupalla kovaa ruumiillista työtä kellon ympäri. Kuitenkin tällaisia kuvauksia lukemalla jokainen voi myös pohtia, missä määrin ja millaisella asenteella itse olisi vastaavassa tilanteessa selvinnyt. Esimerkiksi osallistumista Lotta Svärd -järjestön organisoimaan armeijan leipien leipomistoimintaan eräs muistelija kuvaa näin:

”Lapuan pappilan renkituvassa leivottiin. Siellä oli vakituinen paistaja ja kaksi lottaa eri kyliltä vuorotellen. Aamulla tehtiin työt kotona, sitten 12 kilometriä pyörällä pitkin joen jäätä Lapuan kirkolle. Siellä leivottiin 700 leipää ja tehtiin 10 sangollista taikinaa seuraavaksi päiväksi. Sitten pyörällä kotiin ja navettatöihin. Ei tietenkään mitään maksua, kaikki oli vapaaehtoista työtä.” (MV: SO/279)

Kirjassa kuvatuista töistä tuo leipominen lienee sellainen taito, johon itse pystyisin, vaikken hapanleipää puu-uunilla minäkään ole tehnyt. Moni muu asia on sellainen, johon ei yksinkertaisesti enää ole osaamista yleisellä tasolla. Kun sodan aikaan esimerkiksi vaatteet kuluivat, tehtiin ensin mahdollisimman paljon vanhoista vaatteista uusia. Kankaita ei saanut kuin harvoin, joten monessa talossa pidettiin lampaita ja kehrättiin villaa, tai kasvatettiin pellavaa ja hamppua ja tehtiin itse pellavakankaat alusta asti. Kyllä voisi hieman kestää, jos minun pitäisi pellavansiemenistä saada aikaan käyttökelpoinen kangas. Eipä moni osaa kehräämistäkään nykypäivänä. Kehruutalkoista on kirjassa tällainen muisto:

”Taloissa pidettiin vanhoja mummoja viikkokaupalla kehräämässä villaa ja pellavaa. Eräskin 90-vuotias vanhus sanoi kehrätessään: ”Jäi vyyhti kesken”, ja nukkui pois maailman vaivoista rukkinsa ääreen.” (MV:SO/166)

Toisaalta, koska maatalon työt olivat jo ennen sotia jakautuneet miesten ja naisten töihin, ei sota-ajan emännilläkään ollut välttämättä mitään kokemusta vaikkapa raskaista hevostöistä, jotka olivat olleet isäntien kontolla. Kun työikäiset miehet joutuivat rintamalle, jäivät maataloustyöt naisten, pikkupoikien ja vanhojenisäntien harteille. Työvoiman vähetessä maatalojen sadot ja tuotot pienenivät, mutta paljon naiset saivat silti aikaan.

”Kesäsodan aikaan isännältä tuli kirje: ”Ota se hevonen haasta ja ala tekemään sillä töitä.” Mitään muuta neuvoa ei ollut. Menin hakaan hevosta ottamaan. Tietysti oli asialliset suitset ja leipäpala mukana. Hevonen olikin vihainen minulle, hyppi ja kiljui hampaat pitkällä. Laitoin veräjän kiinni ja lähdin kävelemään takaisin, itkin ja ajattelin ettei tule mitään. Samalla tuntui, että elämä ei jatku näin ja hain hevosen haasta.” (MV:SO/1342)

Peltotyöt, kuten kyntäminen, olivat fyysisesti raskasta työtä ja usein jo hevosen valjaiden käsittely vaati niin paljon voimia, ettei työikäisillä naisillakaan aina olisi sellaisia riittänyt. Vielä hurjempia muistoja löytyy kuitenkin tukkimetsästä. Talvella 1942 kansanhuoltoministeriö käynnisti Motti mieheen -talkoot. Haloista oli kova pula, sillä pakkastalvet olivat sotavuosina kovia, ja sekä armeija että siviiliväestö tarvitsivat halkoja. Miehiltä odotettiin neljän motin suoritusta, naisilta yhden (yksi motti on siis yhden kuutiometrin suuruinen pino halkoja). Moni nainen kävi muiden töiden ohessa metsässä puita kaatamassa käsisahalla.

Kirja on jaettu osiin, joissa kuvataan eri puolia maataloustöistä sekä perhe-elämästä. Kun kaikki työvaiheet niputtaa yhteen, ei ole ihme, että moni nainen kuvaa työpäiviensä olleen välillä 20-tuntisia. Aamuyöstä herättiin ja aamuyöllä mentiin nukkumaan muutamaksi tunniksi, siinä välissä tehtiin kellon ympäri työtä, vuosi vuodelta niukemmalla ruokavaliolla ja huonommilla vaatteilla ja varustuksilla. Esimerkiksi kenkiä oli mahdoton tehdä tyhjästä, joten sodan loppuvuosina moni teki ulkotyötkin puu- tai paperikengissä, jotka luonnollisesti hajosivat helposti, tai paljain jaloin. Perheet olivat suuria, joten pikkulapsetkin joutuivat omiin tehtäviinsä heti kun kynnelle kykenivät. Aivan pienistä lapsista huolehtivat esimerkiksi vanhemmat sisarukset.

Onerva Hintikka ja Kirsti Häppölä ovat tehneet hienon työn kootessaan ja toimittaessaan Tuntemattoman emännän. Kuvituksena on sota-ajan valokuvia, osa yksityisista albumesta, osa Puolustusvoimien kuva-arkistoista. Blogissa esittelemistäni kaunokirjailijoista esimerkiksi Heikki Turunen ja Hilkka Ravilo ovat kuvanneet paljon sota-ajan ja sodan jälkeisen maaseudun arkea ja työntäyteistä elämää. Tuntematon emäntä antaa kattavasti ja faktatietoihin perustuen lisätietoa tästä ajanjaksosta. Hintikka ja Häppölä muistuttavat esipuheessaan, että naisten kotirintamalla tekemä työ ei vuosikymmeniin saanut juuri minkäänlaista julkista tunnustusta tai arvostusta. Vuonna 2006 julkaistu Tuntematon emäntä nostaa hienosti esille suomalaisten naisten huikeat ponnistelut yhteiseksi hyväksi sodanajan raskaissa oloissa.

Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia

Jane Stanton Hitchcockin kolmesta suomennetusta dekkarista "Seurapiirimurhia" on mielestäni paras. Olen lukenut tämän kirjan joskus aiemminkin, ja nyt ostin sen pokkarina kahdella eurolla erään kalliolaisen antikvariaatin kadulle laitetuista esittelylaatikoista. Kuten "Vaarallisia naisiakin", se kuvaa rikkaan newyorkilaisen seurapiirin elämää. Dekkarijuonen perusidea on samankaltainen kuin Leena Lehtolaisen "Tappavassa säteessäkin": päähenkilö on sympaattinen, lukijan puolelleen saava nainen, josta ikään kuin olosuhteiden välttämättömästä pakosta tulee murhaaja. Kiinni murhaaja ei jää, vaan lukijallekin jää sellainen olo että ihan oikein tehty, juuri noin minäkin olisin toiminut.

Päähenkilö Jo Slater on siis varsin sympaattinen hahmo: hän on keski-ikäinen hienostolady, jonka oma perhetausta on kuitenkin vaatimaton. Hänellä on terävä psykologinen silmä, Ranskan historian tuntemusta sekä erehtymätön tyylitaju sisustuksen, pukeutumisen ja juhlien järjestämisen suhteen. Mutta kun hänen upporikas aviomiehensä yllättäen kuolee, Jo huomaa jäävänsäkin tyhjän päälle, koska aviomiehen testamentti osoittaakin rahat ulkopuoliselle naiselle.

Ranskalainen kreivitär Monique de Passy osoittautuu käärmeeksi Jo'n paratiisissa. Luvassa on herkullisia kissatappeluita, sillä olivatpa kyseessä kahdeksanvuotiaat tytöt koulun pihalla tai luksuselämää viettävät seurapiirirouvat, on naisten myrkyllinen keskinäinen kamppailu hierarkia-asemista peliä, jossa aseina ovat vehkeily ja kaksinaamaisuus. Onko ratkaisun avain historiallinen kaulakoruskandaali, jonka Jo hyvin tuntee, onhan Ranskan kuningatar Marie Antoinette Jo'n lempihahmoja...

Kyseessä on siis mitä suositeltavin kesädekkari, jossa pääpaino on siis jossain ihan muualla kuin poliisitutkinnoissa tai rikoksissa. (Lienenkin maininnut, että tämänkaltaiset dekkarit tuntuvat seuloutuvan suosikeiksini.) Suomentaja Sari Karhulahti on tehnyt ihan hyvää työtä, tosin minua kiusasi, että Marie Antoinettesta puhutaan toistuvasti "Maria Antoinettena", itse ainakin olen tottunut tuohon e-päätteiseen nimimuotoon.

Peter Høeg: Lumen taju

Pitkän linjan lukijana ei onneksi kovin usein tule semmoista oloa, ettei tiedä mitä lukisi seuraavaksi. Tai jos tulee, yleensä virikkeellinen käppäily läpi kirjaston auttaa tähän. Mutta hyvin usein käy niin, että jokin kirja ikään kuin "huutelee", että lue minut seuraavaksi. Lähettää kutsuja alitajuntaan, tai jotain. Tällaista sähkötystä Peter Høegin "Lumen taju" harrasti kirjahyllyni ylimmältä hyllyltä, ja niinpä se tuli luettua taas kerran.

Ylähyllylleni ovat päässeet ne kirjat, jotka pisimpään ovat matkassani kulkeneet (ja jotka ovat pienikokoisia, isot kirjat ovat alahyllyllä). Lumen tajun naapureina ovat Liian paksu perhoseksi, Ylpeys ja ennakkoluulo ja Amerikan psyko. Jäljet johtavat 1990-luvun lopulla, jolloin olen nuorena aikuisena alkanut edes jollakin lailla hankkimaan omia "aikuisten kirjoja". En tosin ole ikinä ollut kirjojen hamstraaja, vaan omistamieni kirjojen määrä on melko pieni ja sellaisena se on tarkoitus pitääkin. Suurimman osan lukemisistani haen kirjastosta.

Jos nyt oikein pystyn muistamaan, olen ostanut tämän kirjan (suomennoksen 5. painos, vuosi 1996) pääsykoereissulla Helsingistä. Kävin tuolloin tuoreena ylioppilaana pyrkimässä Helsingin yliopiston yleistä kirjallisuustiedettä lukemaan, mutten päässyt, sainkin pääsykokeista i:n. Osaksi huono menestys johtui siitä, etten jaksanut ylioppilaskirjoitusten jälkeen paahtaa pääsykokeisiin kovinkaan paljon, osaksi siksikin etten oikein tajunnut kirjallisuustieteellistä teoriaa, mitä pääsykoekirjoissa oli. Pääsykokeeseen piti lukea kaksi teoriakirjaa ja kaksi romaania, jotka olivat Hannu Mäkelän Mestari ja tämä Lumen taju.

Olin Lumen tajun lukenut jo aiemmin (se on suomennettu alun perin vuonna 1993) joten pääsykokeita varten kirja oli tuttu ja lainasin sen kirjastosta. Ellei muistini petä, ostin tämän oman kappaleen nimenomaan pääsykokeiden jälkeen, kun se yliopiston läheisessä pikkukirjakaupassa tuli vastaan ja oli halpa. Nyt kirjassa alkaakin olla jo mukavasti ajan patinaa, vaikkei tämä mikään arvopainos olekaan. Hieman huokoinen paperi alkaa olla varsinkin reunoista kellastunutta ja tummaa.

Peter Høeghan oli 1990-luvulla muotikirjailijoita. Lumen tajun lisäksi luin häneltä tuolloin Kertomuksia yöstä, josta pidin, ja sisäoppilaitoskuvauksen Rajatapauksia, joka muistaakseni oli todella hyvä. Kertomuksia yöstä tuntui muistaakseni uusintalukemisella hieman teennäiseltä. Mäne tiedä, muistinvaraisesti en osaa varmempaa sanoa, pitäisi kerrata. Høegin myöhemmin suomennettuja kirjoja en ole lukenut. Nämä ovat siis Nainen ja apina, Kuvitelma 20. vuosisadasta ja Hiljainen tyttö.

Uusimman suomennoksensa myötä Høegista kirjoitettiin taas lehdissä meilläkin, mutta muuten tässä näkyy taas, kuinka älytöntä ylipäätään on olettaa, että lukeva yleisö on kiinnostunut aina vain niistä kirjoista, jotka milloinkin mediassa pinnalla ovat. Lumen taju on edelleen todella vetävä, hyvä ja kiinnostava kirja. Koska minulle kirja on moneen kertaan luettu ja vanha tuttu vuosien takaa, tuntuu tuo hyvyyden ja huonouden määritys joka tapauksessa vähän turhalta. Tämän sanon puhtaasti henkilökohtaisella tasolla. Tästä kirjasta, kuten monesta muustakin, on ehtinyt tulla jo sellainen vanha kaveri, jota ei tarvitse enää objektiivisesti arvottaa. Merkki siitä on juuri tuo, että kirjan henkilöt ja tapahtumat nousevat välillä assosiaatioina mieleen vuosia lukemisen jälkeenkin, ja että kirja aika ajoin kutsuu luokseen uusintalukemista varten.

Lumen taju on parhaita lukemiani dekkareita, sillä dekkari tämä kirja viime kädessä on. Päähenkilö, puoliksi grönlantilaissyntyinen Smilla Jaspersen alkaa selvittää samassa talossa asuneen grönlantilaispoika Esajaksen kuolemaa talvisessa Kööpenhaminassa. Tapaturmalta näyttänyt kuolema johtaa isojen asioiden jäljille, ja lopuksi Smilla päätyy takaisin Grönlannin hyisille jäätiköille selvittämään arvoituksen ratkaisua.

Dekkarimuoto on Høegille oikeastaan vain tapa marssittaa näyttämölle värikkäitä hahmoja, kuvata Smillan kautta Tanskan ja Grönlannin välistä kolonialistista historiaa, sekä antaa jäätutkimuksia tehneen Smillan ylistää lumen ja jään vaihtuvia olomuotoja sekä kritisoida eurooppalaisia elämäntapoja. Smilla onkin vastustamaton päähenkilö: 37-vuotias hankalaluonteinen yksineläjä, jolla on sisua ja tappelutaitoja sekä taustatukena rikas isäpappa. Laaja henkilögalleria tarjoaa myös loistavia sivuhahmoja sekä tilanteita. Kuitenkin tämä on myös välillä rasite: avainhenkilöitä on niin paljon, että jopa näin ties kuinka monennella lukemisella on välillä vaikea muistaa, mihin joku yksittäinen henkilö liittyikään ja mitä hänestä oli aiemmin kirjassa kerrottu. Sekaisin menivät! Lisäksi varsinkin loppupuolella tulee tunne, että varsin tärkeässä roolissakin olevat henkilöt on esitelty hyvin pinnallisesti, eikä lukija loppujen lopuksi tunnekaan heitä yhtä hyvin kuin pitäisi.

Nautin lukiessani tutusta tarinasta ja paneutuneesta kerronnasta, jossa lukijalle tarjoillaan moniulotteinen miljöö, valtavasti kiinnostavia yksityiskohtia ja tiheä, jännittävä tunnelma. Jostain syystä kirjan lopun lukeminen sujui minulta melko hitaasti. Yksi syy oli se, että lopussa alkoi taas jännittää, että mitäs tässä käykään (en muistanut loppuratkaisuja enää kunnolla), joten monena iltana kävi niin, että luin pikalukuna selaten monta sivua eteenpäin, ja sitten palasin kiltisti taaksepäin ja luin rauhassa samat kohdat uudestaan. Lisäksi aivan viime metreillä alkoivat tietyt tapahtumat häiritä epätodennäköisyydellään ja epäloogisuudellaan. Yleensä minua eivät tällaiset asiat kiusaa. Olen varsin helppo dekkarilukija, sillä nielen pöljimmätkin juonikuviot yleensä kakistelematta, kirjailijaan luottaen. Mutta ehkä juuri kirjan tuttuudesta johtuen tällaiset onnahtelevat pikku yksityiskohdat hieman häiritsivät. Niistä jäi se mielikuva, että Høeg on hitusen liikaa vain tekninen taituri, kirjallisilla kyvyillään briljeeraaja, ja varsinainen sisältö jää välillä kuitenkin ontoksi.

Suomentajana on Pirkko Talvio-Jaatinen, joka on tehnyt pitkän uran pohjoismaisten kirjojen suomentajana. Suomennos oli pääsääntöisesti varsin hyvä, mutta Talvio-Jaatisella on joitakin maneereja, jotka toistuessaan häiritsevät minua. Esimerkiksi tuntuu siltä, että hän käyttää liikaa sanaa minä. Eli kovin usein ei sanota vaikka "kampaan hiuksiani", "ajan autoa", vaan aina pitää olla "minä kampaan hiuksiani", "minä ajan autoa". Kun tuo minä-sana joka välissä toistuu, se häiritsee. Lisäksi jotkut sanat ovat olleet sellaisia, että niissä suomentaja ei ole joko tiennyt jollekin termille oikeaa vastinetta, tai sitten kyseessä on ollut sellainen erikoistermi, ettei sille edes ole kunnon vastinetta. Esimerkiksi ruoanlaiton yhteydessä kirjassa puhuttiin triflistä eikä triflestä. Kysymys kuuluukin, onko vuonna 1993 Suomessa edes käsitelty ruoanlaitosta kirjoitettaessa trifleä, ja onko sille ikinä ollut minkäänlaista suomenkielistä vastinetta? Tämä nyt tosin taisi olla aika saivarteleva esimerkki.

Ajan kulumisen näkyy siinä, että lunta ja jäätä rakastava Smilla miettii kirjassa useaan otteeseen, että jäätikköä ei ihminen ole pystynyt kesyttämään. Surullista kyllä, nyt ilmastonmuutoksen jo näkyessä, juuri näinhän uhkaa käydä. Jäätiköt sulavat ennennäkemättömän nopeasti, pohjoisen ikirouta sulaa, jääkarhuja uhkaa sukupuutto. Olisiko näin, että jossakin vaiheessa myös kirjallisuudessa alkaa näkyä vedenjakajana tämä 2000-luvun alku ja ilmastokriisien tiedostaminen? Aletaan puhua kirjallisuudesta ennen ilmastonmuutosta ja kirjallisuudesta sen jälkeen. Nyt Lumen tajun kuvaukset, joissa Kööpenhaminassa on jouluna metrin verran lunta, meri jäässä ja useita pakkasasteita, tuntuvat vaikeilta hahmottaa, kun muistelee Suomenkin parin talven loskakelejä ja nopeaa säätilojen vaihtelua.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Joillakin kirjoilla on vaikutusta. Minun kohdallani näköjään tuo Waltari-elämäkerta "Unio Mystica" oli sellainen, kun se tuuppasi minut näin vauhdilla taas Waltaria lukemaan. Toisaalta, nyt Sinuhea lukiessa oli varsin mukavaa käydä välillä lukemassa Unio mysticasta tapahtumia Sinuhen kirjoittamisen ajalta.

Lukukokemus oli siinä mielessä hämmentävä, että olen lukenut Sinuhen useita kertoja aiemminkin, ja silti sain valtavan paljon uusia asioita kirjasta irti. Tämä selittynee iällä - olen lukenut ensimmäisen kerran Sinuhea n. 12-vuotiaana. Meillä kotona oli kaksiosainen pokkaripainos, muistan vielä että kansikuvassa oli Hollywood-elokuvaversion kuvia. Luin tuolloin ensimmäisen osan, mutta toinen osa jäi alkumetreillä kesken. Rippilahjaksi sain mummilta komean, ison, egyptiläisaiheisilla valokuvilla kuvitetun painoksen, ja silloin luin kirjan kokonaan. Kerran pari olen lukenut kirjan tuon jälkeenkin, mutta viimeisen lukukerta ennen tätä lienee ollut joskus hieman päälle parikymppisenä, maksimissaan.

Ehkä juuri siksi nyt tuntui siltä, kuin ensi kerran olisi kunnolla tajunnut, mistä koko kirjassa on kyse. Ehkei nyt aivan kokonaisvaltaisesti sentään, onhan romaani todella rikas ja monipuolinen, ja eri lähestymistapoja löytyy vaikka kuinka. Mutta nuori lukija lukee tätä eniten tarinana ja seikkailuna, aikuinen tunnistaa myös kokonaisvaltaisia teemoja.

Lyhyt juoniselostus: eletään 1300-lukua ennen ajanlaskumme alkua. Theba on mahtavan Egyptin valtakunnan pääkaupunki, ja siellä kasvaa löytölapsi Sinuhe köyhien lääkärin talossa. Myös Sinuhesta tulee lääkäri, ja aikuisena hän ajautuu lähelle vallan keskusta, kun uusi farao Ekhnaton osoittautuu kiihkeän uskonnolliseksi ja haluaa muuttaa maailmaa. Horjuvaa valtakuntaa pitää pystyssä sotapäällikkö Horemheb, mutta kulisseissa käydään valtataisteluja. Sinuhe ehtii myös kiertää maailmaa uskollisen orjansa Kaptahin kanssa, rakastua eri naisiin sekä pohtia jumalten tarkoitusta.

Minuun iski nyt voimakkaimmin kirjan uskontokritiikki. Institutionaalista, jähmeää uskontoa kritisoidaan erityisesti kirjan alkuosassa, kun kuvataan Ammonin papistoa ja heidän vallanhimoista, tukahduttavaa otettaan Egyptistä. Mutta idealistinen uskonto vasta kyytiä saakin, farao Ekhnatonin Aton-uskon kautta. Hyvin ei käy kummankaan suuntauksen kannattajille. Lääkäri Sinuhe taas näkee ihmisen alastomana syntymän ja kuoleman hetkellä, ja menettää uskonsa jumaliin - tai siltä näyttää aina kirjan loppumetreille asti. Kauheimmillaan uskonnon varjo näyttäytyy Sinuhen rakastetun, kreetalaisen härkätanssija Minean kohtalossa.

Minea on yksi Sinuhen kolmesta tärkeästä naissuhteesta. Oikeastaan alkoi melkein naurattaa, kun tajusin miten perinpohjaisesti Waltari on kirjaansa ladannut madonna-huora-asetelmaa. Nuoren Sinuhen tielle osunut kaunis Nefernefernefer, "jonka silmät ovat vihreät kuin Niili kesän paahteessa", on kaikkien pahojen viettelijättärien isä ja äiti. Pitäisi järjestää Celebrity Death Match, Nefernefernefer vastaan Kolmen muskettisoturin Mylady, jotta saisi tietää kumpi on pahempi. Tosin tajusin nyt, että pitihän Waltarin järjestää Sinuhelle myös sopiva syy lähteä kiertämään mualimaa, toisin sanoen Syyriaa, Babyloniaa, Khattien maata ja Kreetaa. Varsinkin Babylon-jakso on todella kiehtova. Romaanin sisäisiä paralleeleja rakennetaan siinäkin, että Babyloniassa vietetty väärän kuninkaan päivä saa myöhemmin todellisen vastineensa Ekhnatonin, "väärän faraon", tapoja mullistavalla hallituskaudella.

Neitseellinen Minea on kavalan Neferneferneferin vastapainoksi Sinuhen puhdas ja oikea rakkaus. Viimeisin rakkaus, Merit, oli tietysti nuorelle lukijalle kaikkein tylsin naishahmo, mutta näin aikuiselle taas se kaikkein realistisin. Tasapainoinen, itsenäinen, pitkä suhde vallitsee Sinuhen ja Meritin välillä - niin kauan kuin onnea kestää.

Ei ole ihme, että nuorena tuo ensimmäinen osa miellytti enemmän: siinä keskitytään Sinuhen seikkailuihin ympäri maailmaa, kun taas toisessa osassa keskitytään farao Ekhnatoniin ja hänen Aton-uskoonsa sekä siihen, mitä Atonin valtakunnan rakentaminen maan päälle tekee Egyptin kansalle. Verisiin hirmutekoihinhan se johtaa. Oikeastaan kirjan pari viimeistä lukua olivat osittain juuri tämän vuoksi minulle hitainta luettavaa (selittyy kyllä myös arjen kiireillä), sillä Ekhnatonin ympärille kasattu jännite oli niin valtava, että viimeiset tapahtumat toki ovat osittain tasapainottamassa aiempia kuohuja.

Uskonnon lisäksi kirjan suuria teemoja on valta. Lääkäri Sinuhe, uskossaan kiihkeä farao Ekhnaton ja realistinen sotilas Horemheb ovat kolme eri puolta faraon valtaistuimen ympärillä - jossa riittää kuhinaa muutenkin, kun kuningasperheen jäsenet ja hovin jäsenet pelaavat omia pelejään.

Sinuhe egyptiläinen on hämmästyttävän sujuva lukukokemus. Kirjassa on todella tasapainoinen rakenne, junnaavia kohtia ei ole, vaan eteenpäin mennään koko ajan. Samalla kuitenkin lukijalle loihditaan elävä, rikas, monipuolinen, säkenöivä kuvaus muinaisesta Egyptistä. Valtaisan luomisvoiman tulos tämä kirja on. Kirjan kieli on kaunista, ylevää, runollista, monipuolista. Waltari ammentaa paljon Raamatun tapahtumista ja kielestä aineksia (kaislavene, palava pensas, Aton-uskon rinnastuminen kristinuskoon), kuitenkin välttäen huolellisesti liian suoria rinnastuksia.

Kertoja Sinuhen persoona muuttuu loppua kohti aina vain pessimistisemmäksi ja katkerammaksi. Sinuhen entinen orja Kaptah onkin hieno vastinpari isännälleen: käytännöllinen ja opportunistinen peluri. Kaptah kartuttaa maallista hyväänsä eikä turhia murehdi liian syvällisiä asioita. Sinuhe taas elää tapahtumia mielessään ja pohtii elämänsä loppuun asti eri vaihtoehtojen ja tapahtumien merkitystä.

Mikäli Sinuhen tarina on jostain syystä jäänyt lukematta, kannattaa ehdottomasti vaikka kesäloma-aikaan tarttua kirjaan. Paksu tiiliskivi se on, mutta huikean mukaansatempaava.

Mauri Kunnas: Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus

Uusimmassa Talouselämässä oli hyvä juttu Mauri Kunnaksesta. Kunnas oli päässyt kanteenkin, taatusti raflaavalla otsikolla. "Menestyskirjailija Mauri Kunnas: 'Minulla on kova halu myydä.'" Mahtavaa! Virkistävän erilainen lähestymistapa kirjailijoiden taloudelliseen tilanteeseen. Yleensähän aiheesta kirjoitetaan lähinnä siten, että kerrotaan kuinka vaikea apurahoja on saada ja kuinka epäoikeudenmukaiseksi apurahapolitiikka koetaan, tai että kuinka vähän kirjoja myydään. Ainoastaan Arto Paasilinnan sauna- ja sakkojutuissa käsitellään kirjailijoiden raha-asioita muultakin kannalta. Ja se, että joku sanoo ääneen haluavansa myydä jotain, saatikka vielä omia kirjojaan, on jotain niin tavatonta että oikein hymyilytti. Hienoa!

Mutta tottahan se on, että vain muutama ihminen Suomessa todella elättää itsensä kirjojensa myynnillä. Mauri Kunnas on jutun perusteella onnistunut tässä parhaiten. Nostan jutun innoittamana blogiini erään Kunnaksen helmen, jonka tässä päivänä muutamana luin ties kuinka monennennen kerran uusiksi.

Olen lukenut "Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus" -sarjakuvan ensimmäisen kerran ehkä 1990-luvun lopulla, sillä muistikuvani tuovat mieleen Joensuun kirjaston, ja asuin tuolloin Joensuusa. Kirjasta on tullut minulle (ja netin kommenttien perusteella monelle muullekin) eräänlainen kestohitti, sillä säännöllisen epäsäännöllisesti pitää hakea se kirjastosta ja lukea ja nauraa ääneen. Joka kerta naurattaa vielä vähän enemmän kuin edellisellä kerralla. Kirjasto on ainoa tapa minulle päästä lukemaan tätä, sillä vuonna 1995 ilmestynyttä albumia ei saa enää mistään. Albumi on loppuunmyyty, divareista tai nettidivareista en ole tätä löytänyt, ilmoitus Kvaak.fi -foorumin osto- ja myyntipalstalla on vetänyt vesiperän. Ilmeisesti kukaan ei halua luopua aarteestaan, jos tämän sattuu omistamaan. Arvoisa Otavan kustantamo, ettekö voisi ottaa tästä uutta painosta, mielellämme me lukijat vyöryttäisimme vielä muutaman miljaaardia euroa lisää kustantamon ja kirjailijan pankkitileille, jos pääsisimme tätä ihanaa sarjakuvaa ostamaan.

Kunnas tunnetaan parhaiten lasten kuvakirjoistaan, mutta hänellä on myös menestyksekäs ja monipuolinen sarjakuvatuotanto. Nyrok Cityt lienevät tunnetuimpia, itse olen niitä hieman lukenut, mutta tämä Mac Moose on todellinen rakkauteni. Tarina on ihanan päätön. Dekkarikirjailija Mac Moosen kotiin (itse asiassa alusvaatelaatikkoon) pakenee rokkibändi Vierivien sappikivien kitaristi Kiith Nielurisat, ja Mac tempautuu James Bondin henkiseen seikkailuun, jossa rokkarit, Lähi-idän diktaattorit ja hyväntekeväisyyskonsertin järjestäjät kohtaavat.

Päähenkilöt, Jagge Migreeni ja Kiith Nielurisat ovat itsessään jo niin hurmaavia, että pelkästään heidän tekemisiään seuraamalla viihtyy oivasti. Kunnas on niin virtuuosimainen piirtäjä, että hän taivuttelee hahmojaan täydellisen suvereenisti. Tarinan viehätysvoimassa on monta tekijää: poikamainen, suorastaan lapsellinen huumori, joka ei kuitenkaan ole aliarvioivaa vaan varsin osuvaa seikkailuhenkisyydessään, viittaukset populaarikulttuuriin ja Rolling Stonesien vääntäminen sarjakuvahahmoiksi ja vauhdikas juonen kieputus sekä lukuisat pikku yksityiskohdat. Suosittelen lämpimästi!

Laura Saari: Tyyppiteoria

Luin nimimerkki Laura Saaren (joka blogimaailmassa myös "Muskeli-Nettana" tunnetaan) Tyyppiteorian toiseen kertaan. Edellisen kerran kirjoitinkin kirjasta Etelä-Saimaaseen, eikä tuosta vuodentakaisesta arviosta kauheasti muutettavaa löydy vieläkään. Lisäksi olen huikealla tavalla antanut oman panokseni kirjan luomisprosessiin, sillä Laura Saaren blogissa oli leikkimielinen kilpailu kirjailijakuvauksen kirjoittamisesta. Kustantajan sivuilta löytyvä kuvaus perustuu osittain minun ehdotukseeni! Tyyppiteoria-kappaleessani onkin kirjailijan omistuskirjoitus, kun sain palkinnoksi ehdotuksestani tämän teoksen. Ja tässä huomaakin taas että pienet on piirit Suomessa, kun näköjään näin sisäpiiriporukalla pyöritetään kirjojen tekemistä, lukemista ja jopa arvioimista. :) Mainittakoon kuitenkin että en Laura Saarta alias Muskeli-Nettaa henkilökohtaisesti tunne ja oikean henkilöllisyytensä hän on Internet-yhteisöltä kätkenyt varsin onnistuneesti. Sen hän on kertonut syyksi nimimerkin käyttöön, että tarkoitus olisi julkaista myös jotain vähän vakavampaa, ja silloin tällainen "kevyt hömppä" voisi olla kirjallisissa piireissä rasite.

Vaikka ei rasitteeseen sen kummempaa syytä pitäisi olla, onhan Tyyppiteoria varsin viihdyttävä ja humoristinen opus. Nopealukuinen se on ja tekstimäärältään loppujen lopuksi melko lyhyt, mitä harva riviväli ja isokokoinen fontti hieman onnistuu hämäämään. Kirja noudattelee "hömpän" lakeja jokseenkin tyylipuhtaasti: asialla on ikäkriisiä poteva sinkkutyttö, tässä tapauksessa 32-vuotias tamperelainen kirjallisuuden opiskelija Salla, joka törmää mieheen, jonka kanssa sitten pitäisi unelmien suhteen syntyä. Kirjan aikana päähenkilön sitten pitää punnita, voittaako rakkaus kaiken, vai voittaako oma itsekunnioitus ja terve järki joissakin tapauksessa kuitenkin sen, että pitäisi uhrata kaikkensa miehen eteen.

Vanhemmasta perinteestä poiketen ja uudempaa tyyliä painottaen Tyyppiteoriassa on melko rutkasti kepeään sävyyn kuvattuja seksikohtauksia. Perinteisessä "rouvaspornossa" seksikohtauksiin liittyy usein eräänlainen outo kaksoismoraali: naispäähenkilö joutuu lähes tulkoon raiskauksen uhriksi, antautuen vastentahtoisesti sankarin kuumaan syleilyyn. Olen tulkinnut että kyseessä ei kuitenkaan ole mikään suora raiskausfantasiointi, vaan näin onnistutaan kuvaamaan sankaritar sekä siveellisenä että seksuaalisena. Vanhakantaisen moraalin mukaan kunnon nainen kun ei suinkaan mitenkään voi itse olla aloitteellinen ja haluta seksiä. Tämä onnistutaan kiertämään, kun pannaan sankari himoitsemaan sankaritarta niin paljon, että vastoin omaa moraaliaan sankaritar sitten joutuu mukaan lihalliseen huumaan. Ruhjovan syleilyn aikana koettu nautinnollinen voihke taas kertoo lukijalle sen, että oikeasti sankaritar kumminkin seksistä tykkää ja kokee sen varsin mukavana.

Uudemmassa, angloamerikkalaisessa maailmassa alunperin syntyneessä chick lit -kirjallisuudessa tämmöisiä vipstaakeja ei kuitenkaan käytetä, vaan moderni uuden ajan nuori tai nuorehko naispäähenkilö ihan konstailematta tykkää seksistä silloin kun semmoista kohdalle osuu. Toki perinteistä madonna-huora -syndroomaa voi sitten käsitellä muulla tasolla, esimerkiksi siinä kun päähenkilöt pohtivat, mikä on sopivaa seksuaalista käyttäytymistä ja mikä ei. Tyyppiteoriassakin Salla ja hänen kaverinsa Kukkis, Siru ja Mallu ovat jokseenkin normaaleja suomalaisia kolmekymppisiä bilettäjiä - seksuaalimyönteisiä ja kokemushakuisia.

Hyvän hömpän tavoin Tyyppiteoriaan on uitettu mukaan vakavampi aihelma. Salla joutuu työnantajansa aviomiehen raiskausyrityksen kohteeksi, ja häpeä tapahtuneesta on niin kova, ettei hän uskalla eikä halua mennä edes tekemään asiasta rikosilmoitusta. Tämänkaltaisten asioiden pohdiskelu viihdekirjallisuudessa on ehdottoman hyvä asia. Tietenkään tarkoituksena ei ole mikään julistava saarnaus, ja sellainen tässä kirjassa vältetään. Lukijalle annetaan kuitenkin aineksia pohdiskella, mitä itse tekisi vastaavassa tilanteessa, ja samaistua Sallan tuntemuksiin.

Huumori on hömpän tärkeimpiä elementtejä, ainakin minulle. Pari kertaa Tyyppiteoriassa räjäytetään potti kunnolla: kohtaus, joissa Salla ja Siru harrastavat kauneudenhoitoa sekä komean kuntosaliohjaaja Andersin ensivierailu Sallan asunnolla ovat hillittömän hauskoja. Muutenkin kirjassa viljellään hihityttävää ja osuvaa huumoria tasaiseen tahtiin.

En ole blogissani hirveästi henkilökohtaisia asioitani vuodattanut, tämän blogin idea ei ylipäätään ole henkilökohtaisuuksien ruotiminen, ja tylsää luettavaa moinen yleensä olisikin. Nyt ehkä täytyy kuitenkin sen verran mainita reaalielämän tapahtumista, että viime viikonloppuna menin naimisiin. :)